1345885592_img-562127e25dc97acae22a58802Petri Tammisen Rikosromaani (Otava 2012) herättää ensimmäiseksi epäilyn onko kyse rikosromaanien parodiasta. Teoksessa ei jahdata jännitysgenren mukaisesti murhaajaa, vaan ihmisiä epätoivoon ja masennukseen ajavaa kiusaajaa, mutta tutkimukseen paneudutaan samankaltaisella vakavuudella kuin dekkareissa murhamysteerien ratkaisuun. Mutta varsinaiseksi parodiaksi Rikosromaani on aivan liian surumielinen ja vakava teos. Tammisen huumori on entistäkin pelkistetympää.

Pasilan poliisitalolta käsin komisario Vehmas, viisikymppinen alakuloinen leskimies, ja hänen lähin työtoverinsa Immonen yrittävät selvittää salaperäisen ja pahantahtoisen Ångströmin arvoitusta. Ångström liikkuu ympäri Helsinkiä ja tuhoaa ihmisten unelmia ja elämiä kylvämällä epäonnistumisen ja kielteisyyden tunteita. Ångström tuokin mieleen harrypottereiden ankeuttajat, jotka varastavat ihmiseltä tämän onnelliset muistot ja lopulta sielun. Vehmas ja Immonen pääsevät lähelle Ångströmiä, mutta liukkasta miestä on vaikea tavoittaa. Vähitellen Vehmas ajautuu pohtimaan oman elämänsä kulkua, suhdetta edesmenneeseen vaimoonsa ja elämään yleensä.

Rikosromaani käsittelee ihmisen yksinäisyyttä omassa elämässään ja maailmassa. Yksinäisyys, surullisuus ja syyllisyyden tunteet määrittävät myös komisario Vehmasta. Vähitellen kolmen naisen hokemat alkavat vaikuttaa Vehmaksen mielessä: edesmenneen vaimon "Hengität vaan. Se riittää.", Teboilin tarjoilijan "Se on ihan okei." ja äidin "Kaikki järjestyy."  Mantramaiset lauseet tuntuvat hitaasti muuttavan komisarion näkemystä elämästä ja maailmasta. Ehkä armon mahdollisuus on kuitenkin olemassa.

Lokakuusta juhannukseen liikkuva romaani kulkee Vehmaksen mielessä samalla tavoin hämärtyvästä ja pimenevästä ajasta valoa kohti. Asiat asettuvat kohdilleen, oivallukset tuntuvat pieniltä, mutta niiden avulla on mahdollisuus luoda varmempi ja positiivisempi näkemys elämästä. Samanlaisen pienen mutta perustavanlaatuisesti elämänmyönteisen liikahduksen kirja voi tuoda lukijankin mieleen.