Luin Salla Simukan Lumikki-trilogian toisen osan Valkea kuin lumi (Tammi 2013). Romaani on samaan tapaan sujuvasti ja mukaansatempaavasti kirjoitettu kuin aloitusosa Punainen kuin veri (Tammi 2012). Talvinen Tampere on toisessa osassa vaihtunut helteiseksi Prahaksi, ja huumekaupan tilalla Simukka käsittelee uskonnollisen lahkon ympärillä pyöriviä asioita. Päähenkilö Lumikki Andersson on tässäkin kirjassa itseensä luottava ja itseään tehokkaasti puolustava superteini, mutta jonkinasteista pehmenemistä hänen luonnekuvassaan on tapahtunut, minkä Simukka osaa myös perustella. Lumikki on joutunut joustamaan niin halussaan olla luottamatta kehenkään kuin olla sekaantumatta muiden asioihin. Jousto on hionut hänestä terävimpiä kulmia.

Simukka tuntuu rakentavan trilogiastaan kokonaisuutta, jonka keskeisin aines ei olekaan jännitys vaan Lumikin elämän rakentuminen ja salaisuuksien taakoista irti pääseminen. Punainen kuin veri paljasti vähitellen Lumikin kokeman raa'an koulukiusaamisen, ja Valkea kuin lumi viittaa Anderssonien perheen tiukasti vaiettuun salaisuuteen. Trilogian päätösosa vetänee langat yhteen ja ehkäpä myös Lumikin jo menetetty rakkaus Liekkiin saa lisäselvennystä? Vaikea sanoa, Simukka osaa taatusti yllättää.

Pidin kyllä Valkea kuin lumi -teoksesta, mutta se ei mielestäni yllä ykkösosan tasolle. Punainen kuin veri on täydemmin ehtaa Simukkaa: runollinen kieli yhdistettynä sutjakasti rullaaviin tapahtumiin. Kursivoidut väliluvut - taustoittavat ja hieman unenomaiset - eivät nyt istu niin saumattomasti kokonaisuuteen kuin ensimmäisessä osassa. Mutta Simukan kieli on edelleen hyvää ja sujuvaa, ja hän osaa rakentaa juonta.

Mutta mikä sitten saa aikaan lievän pettymyksen? Ehkä toisen osan hankaluus, kun yhteenveto on vielä edessä? Tai se että teosten laji on nuorten aikuisten kirjallisuus - laji, joka toimii niin aikuisille kuin nuorille, mutta ei varsinaisesti "kuulu" nuorten- eikä aikuistenkirjallisuuden genreihin tai "täytä" niille asetettu kriteerejä jos sellaisia onkaan? Epäilen ongelman omassa lukukokemuksessani olevan juuri näissä molemmissa, vaikka tarkennuksena onkin sanottava, etten suuremmin piittaa jaottelusta aikuisten ja nuorten kirjoihin. Hyvin kirjoitettu ja rakennettu romaani on kiinnostava ja luettava monenikäisille eikä kirja tarvitse ikärajasuosituksia.

Jokin aavistuksenomainen väliteoksen maku teoksesta näet syntyi. Varsinaista jännitysaihetta ei punota tarpeeksi tiukaksi niin kuin selkeästi aikuisille suunnatussa jännitysromaanissa olisi tehty, vaan keskeisimmiksi nousevat Lumikin muistot suhteestaan entiseen rakastettuun Liekkiin sekä prahalaisen Zelenkan kautta esiinnouseva sisaruusteema. Nämä teemat tuntuvat viittaavan jo tulevaan teokseen, olevan pohjustusta trilogian kokonaisuuden kannalta. Liekin kanssa koettuun romanssiin ja Lumikin perheen sisäiseen viileyteen tai näytelmällisyyteen viitattiin toki jo ensimmäisessäkin osassa. Uskonlahkon ympärille rakennetusta teemasta olisi saanut paljonkin enemmän irti, tiukempaa jännitystä ja yhteiskuntakritiikkiä, mutta silloin teos olisi luisunut selkeästi oman genrensä ulkopuolelle. Lievä ongelma on myös se, että Lumikkia lukuunottamatta henkilöt eivät ikävä kyllä kasva kunnolla kokonaisiksi ja uskottaviksi hahmoiksi, ei edes romaanin toinen keskeinen henkilö Zelenka.

Mutta näinkin teos toimii. Ja se missä Simukka on erityisen hyvä, on aistillinen kirjoittaminen. Kirjailija osaa kuvata kahden ihmisen välisen eroottisen kohtaamisen uskomattoman kauniisti ja herkästi. Hän kykenee kuvaamaan Lumikin ja Liekin välisen suhteen vahvan yhteyden ja ristiriidan samalla viitteenomaisesti ja painavasti. Kielellisen ilmaisukyvyn lisäksi Simukan ehdottomia vahvuuksia ovat ihmissuhdekuvaus ja nuoren naisen sisäisen maailman tavoittaminen. Sama näkyy Simukan aiemmissakin teoksissa, etenkin romaaneissa Kun enkelit katsovat muualle (WSOY 2002), Minuuttivalssi (WSOY 2004), Viimeiset (WSOY 2005) sekä viime vuonna Topelius-palkinnolla palkitussa teosparissa Jäljellä  ja Toisaalla (Tammi 2012).