Muinonen-normal.jpg

 

Maija Muinosen esikoisromaani Mustat paperit (Teos 2013) on yksi hienoimmista tänä vuonna lukemistani romaaneista. Huikea, surullinen, ärsyttävä, järkyttävä, kuulas.

Kuulas, koska romaanin kieli on notkeaa ja lyyristä, tarkkaa ja lopulta hapuilevaakin päähenkilön tunnetilan mukaisesti.
Järkyttävä, koska päähenkilö on nuori, kuolemaansa valmistautuva yksinhuoltajaäiti.
Ärsyttävä, koska päähenkilö herättää ärtymystä. Mutta myös hämmennystä, torjuntaa ja myötäelämistä.
Surullinen, koska peitetystä surusta romaani kertoo.
Huikea kokonaisuudessaan, niin hiottu, valmis ja omanlaisensa kieltä ja päähenkilöä myöten.

Englanninopettaja Ann Miel tietää kuolevansa. Ennen kuolemaansa hän haluaa täyttää 500 valkoista arkkia mustalla musteella. Hän haluaa järjestää viisivuotiaan Luc-poikansa elämän. Ann kiittää paperit toimittaneen tehtaan johtajaa, hän kirjoittaa ohjeita lastenhoitaja Rosalle, jonka pitäisi ottaa poika huollettavakseen, oppilaalleen Paulille, kuvitteelliselle naiselle, josta pitäisi joskus tulla Lucin puoliso ja ennen kaikkea hän kirjoittaa Lucille, kuvailee pojalle tämän tulevaa elämää ammattia ja lasten lukumäärää ja lempinimiä myöten.

Kiinnostavinta romaanissa on Annin henkilökuva. Jos hänen kirjoittamansa kirjeet lukee tiukkoina ohjeistuksina, hänestä syntyy kärjistettynä itsekeskeisen ja manipuloivan henkilön kuva. Jos ajattelee mitä hän kirjoittaa papreitehtaan johtajalle aivan aluksi, voi näkemys muuttua:

"Yksi paperinne parhaista ominaisuuksista on rivittömyys. Nämä valkoiset rivittömät arkit voi kirjoittaa täyteen siten, että lopulta ne ovat niin täynnä kirjoitusta, ei rivivälejä, ei valkoisia laitoja, ei mitään mikä muistuttaisi siitä, että se mitä on kirjoitettu on mahdollisesti sepitettä, ja on ehkä jonkinlainen toisenlainen maailma sittenkin sen ulkopuolella. Minä haluaisin olla yksi tällainen täyteen kirjoitettu paperiarkki." (S. 7.)

Ann alkaa kirjoittaa itseään arkeille, sepittää itseään Lucin elämään. Hän on pojalleen kirjeissä hellä, muille mustasukkainen ja kateellinen näiden mahdollisuudesta olla osa pojan elämää hänen kuolemansa jälkeen. Hän ilkeilee, vähättelee niin Rosaa kuin Lucin kuviteltua puolisoa Doraa, vaatii näiltä ehdotonta omistautumista ja rakkautta poikaansa kohtaan ja samalla muistuttaa ettei näiden rakkaus koskaan riitä eikä saakaan riittää, ei koskaan ylitä Annin omaa rakkautta.

Kaiken Annin tuntemusten alta kuultaa hänen katkeruutensa sekä pelkonsa katoamisesta, unohtumisesta. Hän haluaa kadota poikansa elämästä niin ettei tämä voi häntä unohtaa ja niin että hänellä on jokin syy tai syyllinen äidin menetykseen. Ann ei puhu pelosta eikä surusta suoraan, tuskin lainkaan. Suru, samoin pelko, ovat tiukasti peitettyjä, ikään kuin niiden tunnustaminen romahduttaisi kaiken tai merkitsisi asiat tavalla, jota Ann ei halua. Suruhan voisi olla jotain hallitsematonta, eikä Ann tunnu kestävän hallitsematonta. Hän haluaa järjestää kaiken.

Merkillepantavaa on, että kun Ann kirjoittaa Lucin isästä, hän ei kirjoita asiasta pojalleen, hän ei kertaakaan sano "sinun isäsi". Ann ja Luc ovat muodostaneet kiinteän kahden hengen liiton, jonka liepeillä on vain vanhempi lastenhoitaja Rosa. Ei pojan isää, ei isovanhempia eikä muita sukulaisia tai ystäviä oppilaiden lisäksi. Ja tuota yhteyttä ja omaa kaiken nielevää ja peittävää rakkauttaan Ann pyrkii kirjoittamaan myös poikansa tulevaan elämään, elämään joka Annin mukaan Lucin kohdalla ei koskaan pääty. Lopulta Annin kirjeet tuntuvatkin olevan sepitelmää, kuvitelma rakastetun pojan elämästä, ja samalla pyrkimys olla "täyteen kirjoitettu paperiarkki", vaikka arkin - Annin suunnitelmien ja toiveiden - ulkopuolella onkin "ehkä toisenlainen maailma".