Joskus kun lukee ja kuulee paljon kehuja jostain kirjasta, herää pieni vastusteleva epäluulo. Onkohan se nyt niin hyvä teos kuitenkaan, onko kirjailija joku sellainen, jonka toimittajat haluavat päättäväisesti nostaa kansikuvahenkilöksi, eikö muka muita hyviä kirjoja ole julkaistu viime aikoina, ajaako kiinnostava aihe kerronnallisten taitojen ohi jne. jne. Silti sitä sitten joskus myöntyy ja päättää lukea kehutun kirjan. Joskus pettyy lukemaansa ja joskus, joskus käy toisin. Ja siitä pääsenkin aiheeseen.

Tommi Kinnunen on aikamoinen velho kirjoittajaksi.

Neljäntienristeys (WSOY 2014) nappasi minut otteeseensa ensi sivuilla. Jo moton jälkeen seuraava lukujen luettelo Kuljetut tiet kokoavine alaotsikoineen on paikoin kuin runoa, ja kokonaisuutena Kuljetut tiet tiivistää salaperäisesti kirjan teemoja, kertoo jotain teoksen ytimestä. Näin ainakin minun luennassani. Jokaisen osan ja luvun alussa, usein myöhemminkin palasin makustelemaan Kuljettuja teitä varsinaista tekstiä vasten. Kinnusen nimioivalluksia niin lukujen teiden kuin teosten keskeisten henkilöiden nimissä voi ihailla, teiden nimiin kiteytyy paljon. Ihmisten nimistä Lahja ja Onni vain kääntyvät joksikin muuksi, erisnimien kaunis sisältö tuntuu kertovan vain osan henkilöiden merkityksistä toisilleen ja toisille ihmisille.

Romaanin ensimmäinen osa 'Terveyskeskus 1996' oli kuitenkin se, joka koukutti mukaansa. Taiten rakennettu teksti, joka houkuttelee lukemaan romaania pitemmälle, ottamaan selvää mistä on kysymys, keitä ovat nämä ihmiset, jotka ovat paikalla ja keitä ne, jotka ovat poissa.

On terveyskeskuksessa makaava yli yhdeksänkymppinen Lahja, hänen selkosille 1800-luvun lopussa muuttanut kätilöäitinsä Maria, joka on naimattomana kasvattanut tyttärensä ja menestynyt elämässään oman tahtonsa ja työnsä varassa, on Lahjan miniä Kaarina, jota anoppi vielä neljänkymmenen samassa talossa vietetyn vuoden jälkeen yhä teitittelee. On Onni, Lahjan mies, joka on aina halunnut olla isä ja joka on ottanut Lahjan naidessaan omakseen myös vaimonsa aviottoman tyttären. Näiden neljän kertojan varaan Kinnunen rakentaa tekstinsä, joka kulkee vuodesta 1895 vuoteen 1996. Mutta on myös talo, kaksikin taloa, joiden sisään kätkeytyy tarinoita ja kohtaloita, jotka elävät rinnan, kohtaavat ja eroavat, mutta eivät tunnu sulautuvan toisiinsa. Ehkä yhden tason tai teeman romaanista kiteyttää Lahjan miete hänen kertoessaan pojanpojalleen perhetarinoita ("pieniä juttuja"):

"Ne eivät koskaan oikein alkaneet mistään eivätkä päättyneet mihinkään eikä niistä muodostunut kunnollista tarinaa. Niitä olisi pitänyt kertoa monesti aiemmin, ja niistä pitäisi unohtaa jotakin ja yhdistää jotain muuta toisesta tarinasta, jotta ne saisivat sopivan kaaren." (S. 164.)

Neljäntienristeyksestä muodostuu lopulta yhtenäinen kaari, ja siinä on osa Kinnusen kerrontavelhoutta. Hän kuvaa henkilöiden mielenliikkeitä näennäisen tarkasti, mutta ei kierrä mitään auki, ei selitä. Hän jättää lauseiden sisään ja väleihin sen verran särmiä ja aukkoja, että niiden avulla lukija pääsee kurkistamaan hahmojen sisäiseen maailmaan. Mutta lukija joutuu tekemään päätelmiä, täydentämään, keksimään itse henkilöille taustoja. Eikä se tämänkaltaisessa romaanissa ole huono asia, se näet pakottaa eläytymään, etsimään ymmärrystä ja lopulta tuntemaan syvää myötätuntoa teoksen ihmisiä kohtaan.