Kun pieni kanarialintu Arhippa (tyttölintu muuten) lähetetään taksilla sadan kilometrin päähän eläinlääkäriin oudon laulelun vuoksi, muuttuu niin linnun kuin taksinkuljettaja Suhosenkin elämä.

Kristiina Lähteen kirjoittama ja Julia Vuoren kuvittama Arhippa - nokka kohti etelää (WSOY 2016) on aikuisillekin sopiva satu taksikuskin ja kanarialinnun välille syntyvästä ystävyydestä, vapauden kaipuusta, yllättävistä ratkaisuista - ja komeasta lauluäänestä. Lähde kirjoittaa selkeästi ja satuun sopivan salaviisaasti.

Viattoman ja maailmaa tuntemattoman pikku linnun kysymykset saavat taksikuski Suhosen pohtimaan oman elämänsä häkkiä laajemminkin. Arhipan mielessä lintuhäkki ja auto rinnastuvat toisiinsa. Pohdinnan kohteeksi joutuvat vapauden lisäksi niin perheen perustaminen kuin toisesta huolenpitäminen. 

Pidin paljon itse tarinasta ja Julia Vuoren kuvituksesta, Arhipan suuret silmät ovat sangen ilmeikkäät. Erityisesti miellytti se, ettei Lähde kirjoita kaikkea auki. Kun Arhippa sanoo kaikkien haluavan perustaa joka kevät perheen, kuuluu vastaus:
"Olen tavannut sellaisiakin, jotka eivät halua, Suhonen murahti, ja hetken hänen äänessään oli jotain paljasta ja surullista." Enempää ei kerrota, mutta jo tästä aikuislukijalle avautuu monenlaisia mietteitä.

Viehättävän sadun ydin voisi kiteytyä Suhosen vapaus-määritelmässä: "Vapaus... Suhonen pinnisteli. - Kai se on sitä, että häkki on poissa, vaikka silmät ovat auki."

Ja ennen kuin tartutte tähän kirjaan, kuunnelkaa teoksen tunnuslaulu Tähdet meren yllä, jolla taksikuski valloittaa Arhipan hedelmäpastillin kokoisen sydämen.

Lena Frölander-Ulfin kirjoittama ja kuvittama kuvakirja Totta toinen puoli (Teos 2014; En sann historia, suomennos Ilpo Tiihonen) on vallan mainio kuvakirja siitä, miten tarinoiden avulla muuttuvat vanhan Nea-tädin ruttuiset korvannipukat ja Gunnar-enon vaikeudet sitoa kengännauhoja aivan muuksi kuin ikääntymisen aiheuttamiksi muutoksiksi ja kankeudeksi. Onhan se totta, että Gunnar-eno meni verotoimistoon töihin ja Nea-täti kirjanpitofirmaan kirjanpitäjäksi, mutta merkittävää onkin se, mitä tapahtui ennen verotoimistoa ja kirjanpitofirmaa. Tai ainakin millaiseksi menneisyys mielikuvituksen voimalla värittyy.

Ja menneisyyshän värittyy säihkeeksi ja seikkailuksi, kuvataiteeksi ja musiikiksi, kaikeksi sellaiseksi josta syntyy hyvä tarina. Frölander-Ulfin tarina (ja Ilpo Tiihosen suomennos!) on herkullisen hersyvä ja iloa tuottava. Näinkin voi lapsille ruttunsa, ryppynsä, arpensa ja kankeutensa selittää. Totta toinen puoli on oikein sopiva kuvakirja isovanhempien ja lastenlasten yhteisiin lukuhetkiin samoin kuin meille ryppyjämme murehtiville keski-ikäisille. Frölander-Ulfin kuvitus kulkee mukavasti tekstin mukana. Kuvista voi etsiä tekstissä mainittuja asioita. Löydätkö esimerkiksi kahdeksan rähjäistä pikkupukaria ja heidän etsimänsä kenraali Slurkin? Entä pörröisen koiran? Pidin paljon kuvien huumorista ja maanläheisestä värityksestä.

Totta toinen puoli on yksi tämän vuoden iloisista kuvakirjayllätyksistä. Minut teos sai hyrisemään.
 

Eeva-Kaarina Arosen Edda (Teos 2014) on kiehtova, lukijansa haastava romaani. Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa, 1950-luvulla ja tekstistä pääteltynä 1990-luvulla, mutta niiden rinnalla kulkee myös skandinaavinen mytologia, islantilaiset Edda-runot ja Ragnarök (jumalten tuho tai kohtalo). 1950-luvun Töölössä kulkee Eetuna tunnettu Etta, jonka aisaparina on puhumaton ruotsinkielinen Astrid, Aatu. Eetusta kasvaa Edda, näkijätär ja Suurpuhuja, joka kertoo Eddan tarinoita pihan lapsille ja lopulta kuljettaa itsetehty riimusauva kädessään lapset aasajoukkona läpi rohkeusleikin, jonka päätyttyä viaton lapsuus on ohi.

"Mutta meille oli kertynyt ennustus, jonka lausuin, hämärin sanoin ehkä, mutta selvästi tunnistettavana, kun se sitten tapahtui. Sellaisia ovat kaikki profetiat silloin, kun ne toteutuvat.
    Niin oli aasojen kultainen pelilauta lopulta kumollaan pihassamme." (S. 128.)
 

Rohkeusleikin jälkeen ei ole enää Eetua ja Aatua, on vain Edda, joka näkee puhumattoman Aatun kasvot viimeisen kerran Fordin takaikkunasta. Edda jää pihalla yksin ja vähitellen hän päättää selvittää yksin mitä on tapahtunut pihan kaunottarelle, hiljaiselle ja ruotsinkieliselle Dololle. Selvitystyö kulkee Eddan mukana, vuosien myötä hän vaihtaa nimensä Etta Roosista Edda Rósiksi ja pukeutuu ainoastaan itse tekemiinsä 50-luvun naisellisiin vaatteisiin. Hän kulkee tanssiravintoloissa poimimassa miehiä yhden yön seuralaisiksi, ja joka syksy hän hylkää hetkeksi tunnollisen koulumuseotyönsä ja alkaa selvittää vanhan kotitalonsa arvoitusta.

Aronen punoo romaaninsa taiten. Sen toistuvia tapahtumia ovat Eddan valmistamien vaatteiden sekä niihin pukeutumisten kuvaukset ryyditettyinä kampauksilla ja meikeillä, kaikki uskolliseen 50-luvun tyyliin. Eddalle juuri oikeanlaiset kankaat, vaatteet, kampaukset ja meikit ovat rooliasuja, naamioita, joihin pukeutumalla hän yrittää sukeltaa takaisin lapsuuteensa - mutta aikuisena. Mutta voivatko naamiot ja rooliasut tuoda aikuisen tietoisuutta lapsuuden muistojen päälle, jos niihin muistoihin tarttuu tiukasti ja yrittää vain itse omin avuin selvittää kauan sitten tapahtunutta? Voivatko muistot vääristyä? Mitä Edda torjuu ja mitä hän ei voi kertoa kuin mytologian nimien ja tapahtumien kautta?

Se mikä jää Eddalle vieraaksi, se mitä hän ei lapsena voi ymmärtää aikuisten maailmasta, verhoutuu romaanissa monesti kielen taakse. Aatu ja Dolo ovat ruotsinkielisiä, molemmat liki puhumattomia, omaan hiljaisuuteensa kääriytyneitä. Suomen- ja ruotsinkielisten ero näkyy myös suhtautumisessa sotaan. Suomenkieliset laulavat Äänislinnasta, isät juopottelevat säännölliseti sodan kauhea muisto mielessään, jotkut kantavat sodan merkkinä tyhjää hihaa. Ruotsinkielisten kodeissa sodasta ei puhuta, siellä ei näy sodan muistoja, Eetu-Eddan mielestä ruotsin kielellä ei sodita. Suomenkielinen aikuisten puhekin tuntuu kyselevän, vaativan ja kätkevän. Lapset tuntuvat tietävän enemmän kuin aikuiset, mutta aikuiset ymmärtävät asioita paremmin. Se on ristiriita, johon Edda omalla tavallaan sotkeutuu ja josta hän ei tunnu pääsevän irti.

Myös Eddan kertomat tarinat verhoutuvat toisenlaiseen kieleen. Hän kertoo pihatovereilleen lukemistaan saagoista käyttäen mytologian nimiä ja maailmoja. Myös silloin kun romaanissa lähestytään Eddan kohtaamia käänteentekeviä ja julmia tilanteita sivuuttavat saagojen tarinat eräänlaisen suoran kerronnan. Edda kietoutuu mytologian maailmaan, kertoo saagojen kautta omaa kohtaloaan, jättäen sen osin tulkinnoille avoimeksi. Samalla tavoin peitellyn suorasti hän kertoo omista lapsuuskokemuksistaan Koulumuseoon suunnittelemassaan käsitetaiteeseen suuntautuvassa Välitunti-näyttelyssä.

1950-luvun henkinen ilmasto ja käytöstavat, vaatteet ja arkinen elämä Töölössä, Leppäsuon laidassa Kaasukellon vierellä tulevat kirjassa elävästi esiin. Värit, maut, hajut, henkinen ilmasto ovat vahvasti kertomuksessa läsnä. Kerronnan nykyhetki, 1990-luku, sivuuttuu Eddan mielessä toisarvoiseksi, se ei ole kerronnan arvoista niin kauan kuin menneisyyden arvoitus on elämän keskeisin asia. Edda on yhdeltä osaltaan jähmetynyt lapsuuteensa, mutta kumpi ei päästä irti - lapsuus Eddasta vai Edda lapsuudesta?

Kikatuskuukunen ("Voidaan käyttää apean mielen piristämiseen. Yrmeinkin mököttäjä alkaa hymyillä kikatuskuukusen naurun kuullessaan."), pörrövalmuska ("Uskollinen seuralainen yksinäisille tai ujoille ihmisille, erityisesti lapsille."), kuningatarhaprakas ("Aiheuttaa raakana syötynä vatsavaivoja. On käytetty jauhettuna lääkkeenä huonoon itsetuntoon."), lillipoliseitikki ("Kukaan ei ole tohtinut tutkia sienen käyttöominaisuuksia asukkaiden takia."), louskurousku ("Voidaan käyttää arvokkaan omaisuuden vahtina tai silppurin, jos sen saa poimittua ja kuljetettua kotiinsa."), urkuriorakas ("Voidaan käyttää säestäjänä tai radion sijaisena, mutta sieni soittaa vain silloin kun sitä itseään huvittaa.").

Julia Savtchenkon kirjoittama ja kuvittama Salainen sienikirja - Professori Funguksen kadonneet muistiinpanot (Karisto 2014) on ihastuttava matka salaperäisten ja harvinaisten sienten maailmaan. Salainen sienikirja osoittaa miten sadut voivat kääntyä tutkimusmatkamuistiinpanoiksi ja silti säilyttää sadunomaisuuden. Savtchenkon upean ilmeikkäät kuvat kulkevat tekstien kanssa käsikädessä ja kokonaisuus on lumoava. Kirjan sienikuvaukset ovat mielikuvitusta kutkuttavia eikä niiden jälkeen enää voine katsella itselle tuntemattomia sieniä miettimättä onko kyseessä liki tuntematon salainen sieni ja onko sen sisällä kenties pieni kaupunki lillipoliseitikin tapaan. Näennäisen asiallisten muistiinpanojen lomaan on putkahtanut tutkimusmatkailun seikkalun tuntua sekä hiljaista huumoria. Alleviivaamatonta huumoria löytyy myös sienien käyttötarkoitusta valaisevista tietoiskuista.

Toivon kovasti, ettei tätä kirjaa ohitettaisi Junior Finlandia - listaa laadittaessa, Salainen sienikirja on täynnä sadun ja kuvan lumoa sekä mielikuvituksen lentoa, se on kirja joka sopii monenikäisille lukijoille!

"Jospa hulluruoholaiset ovat jonkinlainen väliinputoajien heimo, jota kukaan ei halua nähdä." (S. 207.)

Näistä väliinputoajista kertoo Maritta Lintunen uusimmassa romaanissaan Hulluruohola (WSOY 2014). Itärajan lähelle, kartalta kadonneelle Riihen koululle on perustettu yhteisö, jonka pitäisi olla turvapaikka ja vapauttava asuinpaikka ihmisille, jotka ovat väliinputoajia monin tavoin. He eivät ole mielenterveyspotilaita, mutta eivät omien erityispiirteidensä vuoksi sopeudu yhteiskunnan normeihin. Helsinkiin harhailevilta maailmanmatkoiltaan palannut Sara Järä päätyy isoisänsä Janne Järän käskystä Hulluruoholaan vastentahtoiseksi työntekijäksi, jonkinlaiseksi johtajantapaiseksi.

Hulluruoholassa Saran minäkerrontaan lomittuvat Janne Järän pohdinnat, emännäksi palkatun Tyyne Komulaisen raportit ja psykiatri Eelis Selanderin Saralle lähettämät sähköpostit. Tekstit on osuvasti erotettu toisistaan erilaisilla fonteilla. Lintunen kokoaa katkelmallisilta näyttävistä teksteistä ja eteenpäin liukuvan ajan sirpaleista vähitellen paljastuvan kuvan, jossa valot ja varjot vaihtelevat, ja jonka keskeisenä värinä on valkoinen. Valkoinen näyttäytyy romaanissa moninaisena. Toisille se on valon, toisille kuoleman väri, mutta kaikille se tuntuu olevan yksinäisyyden väri.

Sillä yksinäisyydestä Hulluruoholassa on paljolti kyse. Ihmisen yksinäisyydestä, oikeudesta olla erilainen, yrityksistä lähestyä toista ihmistä, unista ja mielikuvituksen mahdollisuuksista, yrityksistä löytää tapansa olla ja elää maailmassa, joka ei kaikille näyttäydy samanlaisena. Eli kuten eräs Hulluruoholan asukas asian kiteyttää: "Mitä maailma haluaa minulta ei ole samaa mitä minä haluan elämältä." (S. 224.) Hulluruoholan asukkaat ymmärtävät toistensa erityislaatua, heillä on kyky nähdä siivuja rinnalla elävien sisimmästä, heidän peloistaan ja haavoistaan. Riihen koulun yhteisössä vihdoinkin vapaasti omia erityistapojaan noudattavien ihmisten sisimmästä paljastuu myös itserakennettuja vankiloita, joista he kaikki eivät ole halukkaita tai kykeneviä vapautumaan. Vähitellen jatkuvasti pakoon lähtevä Sara tuntee sulautuvansa Hulluruoholan yhteisöön, löytävänsä jotain mitä ei ole aiemmin kohdannut. Lopulta romaanissa on kyse myös rakkaudesta ja hyväksymisestä, halusta löytää paikka jossa ihminen voi olla olemassa ja turvassa muuallakin kuin "vain omien käsivarsiensa sisällä" (s. 233).

Maritta Lintusella on kyky kirjoittaa taianomaista ja lukemaan houkuttelevaa proosaa. Tekstissään hän kätkee ja paljastaa, vie loppuun ja jättää auki. Lintusen kieli on jälleen kuulasta ja herkkävireisen oivaltavaa. Hulluruoholassa kirjailija asettaa lukijan eteen ihmisiä, joiden on eri syistä vaikea asettautua yhteiskunnan olettamusten mukaiseen elämään. Hän lähestyy henkilöitään kunnioittavsti ja myötätunnolla - ja sallii näiden säilyttää erityispiirteensä ja osan salaisuuksistaan.
 

Heitetään taikinakulhoon Seitsemän veljestä, nyky-Helsingin Kumpula, roisi nykykieli, tuhti annos musiikkia, elokuvia ja TV-sarjoja, muutama taulu, rutkasti erotiikkaa ja eloisaa naisnäkökulmaa. Ojennetaan vatkain ja kakkuvuoka Riina Katajavuorelle. Tulokseksi tulee terävämausteinen keikauskakku nimeltään Wenla Männistö.

Riina Katajavuoren Wenla Männistö (Tammi 2014) nappaa henkilönsä ja tarinan kehykset Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä. On tietenkin etu, jos Kiven teoksen vivahteet ja henkilöt ovat muistissa Wenlaa lukiessa. Samoin eduksi on jos TV-sarjat Band of Brothers (Taistelutoverit) ja Pacific ovat tuttuja ja tietää keitä ovat Winters, Sobel, Bob Leckie ja Snafu ja miten he sarjoissa toimivat. Jukolan veljessarja nimittäin katselee näitä kahta sarjaa jatkuvasti, ja sarjat henkilöineen ovat tulleet tutuiksi myös veljesten luona notkuville Männistön Wenlalle ja Seunalan Anskulle. Niin kaukana kuin Taistelutoverien ja Pacificin toisen maailmansodan amerikkalaissotilaat Kumpulan Juko Brosseista ovatkin, luovat sarjat Katajavuoren teoksessa Seitsemän veljeksen ohella veljesten elämän sisäinen raamiston. Veljeys ja uskollisuus veljesjoukolle sekä vastahankainen suhtautuminen aikuistumiseen ja yhteiskunnan vaatimuksille ovat poikien elämän ydintä: yhdessä eletään rappeutuvassa sukutalossa, yhdessä taistellaan Toukolan sällejä vastaan, yhdessä tehdään hölmöydet ja yhdessä ne sovitetaan. Veljeys ei himmene, vaikka isä ei kaikilla pojilla sama olekaan eikä Latea ja Timia ole Jukolan Alli synnyttänyt. Täys-, puoli- ja lahjaveljeys ovat Jukolassa samanarvoista. Pienin keinoin ja nykyaikaistaen Katajavuori liittää poikiin Kiven veljesten piirteitä. Esimerkiksi Simpan tuntema erillisyys kumpuaa hänen ihonväristään, pojan isä on Jukolan Allin yhden yön afrikkalainen rakastaja, sitoutumiskammoinen Late puolestaan kaihoaa metsien sijasta kaukaisille maille matkablogia kirjoittamaan.

Mutta veljekset eivät ole Wenla Männistön päähenkilöitä, vaikka he ovat kaikkien huomion kohteena. Teoksen nimen mukaisesti keskiöön nousevat naiset: eroottisesti latautunut ja tuntemattoman isänsä henkilöllisyytä pohtiva Wenla, hänen yksinhuoltajaäitinsä kätilö Marja Männistö, laululyriikoita kirjoittava ja kirjoja ahmiva Ansku Seunala, saunamestari Kajsa Rajamäki sekä poikiensa elämää pilvenreunalta seuraava edesmennyt Alli Jukola. Naisten pohdinnoista syntyy moniääninen ja monipuolinen katsaus naisten elämään. Wenlan ja Kajsan puheet ja mietteet ovat aistillisesti latautuneita, heidän voimansa kumpuaa erotiikan ja seksin väkevästä kokemisesta. Katajavuori tavoittaa kahden eri-ikäisen ja erilaisia asioita kokeneen naisen kielten ja kerronnan erot taitavasti. Anskun laululyriikat lähestyvät naiseutta ja tyttöyttä yksinäisyyden ja etsimisen kokemusten kautta, Alli pohtii poikiensa ja näiden isien kohtaloita selvänäköisesti. Jukuripäiset pojat, niin omat kuin lahjaksi saadut, ovat Allin suuren rakkauden kohde, yksikössä, veljeskokonaisuutena.

Wenla Männistö on kielellisesti räjähtelevä ilotulitus. Naisten monologien lomaan Katajavuori kirjoittaa Kiven kannoilla sujuvaa, hauskaa ja monin tavoin oivaltavaa dialogia. Hän tavoittaa taiten erilaiset puheenparret. Varsinkin Wenlan ja Anskun kieli on hulvatonta ja rönsyilevän siistimätöntä puhekieltä. Kerrontaan sekoittuu lainauksia lehtihaastatteluista, iskelmälyriikkaa, räppiä ym. Katajavuori yhdistelee ja sekoittaa, lainaa ja muokkaa. Notkea kieli ja romaanin naisten tapa tarkastella maailmaa ja omaa elämäänsä ovat Wenla Männistön ehdottomasti parasta antia. Niiden vuoksi hyväksyy sen, ettei Jukon brosseista kehity samanlaisia yksilöitä kuin Kiven veljeksistä. Mutta: eihän tämä oikeastaan olekaan romaani seitsemästä veljeksestä vaan naisista, joiden elämä tavalla tai toisella pyörii veljesten ympärillä.
 

                        


"Minulla tulee olemaan erinomaiset olosuhteet. Ne tuskin voisivat olla täydellisemmät, sillä järjestän ne itse. Niissä puitteissa minä kirjoitan menestysromaanini."

Entinen juorutoimittaja on muuttanut Berliiniin kirjoittaakseen romaanin, johon on päättänyt ammentaa omista kokemuksistaan: "Tunnen olosuhteet ja miljööt ja ihmiset. Tunnen varsinkin epäonnistujat, koska he ovat niin paljaita. Katson heitä ulkopuolelta mutta silti läheltä." (S. 8.) Suurkaupungin antoisa miljöö ei kuitenkaan edistä kirjoittamista. Romaanin kirjoittaminen on hädin tuskin alkuvaiheessa, kun toimittaja kutsutaan takaisin Helsinkiin kirjoittamaan juttusarjaa TV-tähti Mariuksen elämästä. Marius on kuollut epäselvissä olosuhteissa - hän on myös kirjassa nimettömäksi jäävän toimittajan suuri rakkaus ja entinen asuinkumppani. Romaanin kirjoittaminen saa jäädä hetkeksi sivuun.

Joulun alla Helsinkiin palaava toimittaja alkaa hotelli Klaus K:sta käsin tutkia Mariuksen kuolemaa. Otetta tutkimuksiin hän ei tunnu saavan. Lumeton ja joulunviettoon käpertyvä Helsinki lamaa aloitekyvyn, yksinäisyys ja juurettomuus vaivaavat. Kipeät muistot Mariuksesta alkavat yhä enemmän vaivata toimittajan mieltä, vuosien takaisen eron tekemä haava märkii. Huonosti etenevän kirjoitussuunnitelman ympärillä alkaa myös velloa outoja tapahtumia. Kuka vierailee salaa hänen hotellihuoneessaan, kuka on salaperäinen Mariusta muistuttava mies? Oudot tapahtumat ajavat toimittajan epäilemään jopa omaa mielenterveyttään.

Uusimmassa dekkarissaan Marius (Crime Time 2014) Outi Pakkanen tarkastelee julkisuudenkipeyden vaikutuksia ihmismieleen ja tyrkkyjulkisuuden ilmenemismuotoja. Vanhasta irtipäästämisen vaikeus ja uuteen sopeutuminen, yksinäisyys sekä henkinen juurettomuus ja kodittomuus ovat teoksen vahvoja teemajuonteita. Pakkanen on ennenkin käsitellyt teoksissaan mielen säröjä ja murtumia. Tällä kertaa käsittelytapa poikkeaa aiemmasta. Teoksen loppu voi tuntua yllättävältä, mutta viitteitä siihen on toki pitkin teosta.Tarinan ja kerronnan murtumakohdat näyttäytyvät loppusivuja vasten uudella tavalla.

Mariuksessa Pakkanen osoittaa olevansa erinomainen kaupunkikuvaaja myös romaanin Berliini-osiossa. Mutta jälleen hän on erityisen hieno Helsingin kuvaajana. Tällä kertaa Pakkanen ei tyydy vain kuvaamaan jouluun valmistautuvaa kaupunkia, vaan kaupungista kasvaa onnettomasti päättyneen rakkautensa ja rakastettunsa kuoleman kohtaavan toimittajan mielen kuva ja värikartta.

Pirjo Hassisen uusin romaani Sauna Paradis (Otava 2014) oli lukukokemuksena minulle hämmentävä. Romaanissa on kiinnostava aihe ja Hassisen kieli toimii, mutta lukiessa tuntuu, että teoksessa on jotain liikaa ja toisaalta jotain liian vähän.

Kirjassa on monta tasoa. On nykyhetki, jossa kirjailija Anne Horni kohtaa Lauri Kovasen, miehen jonka muistaa nähneensä vuosikymmeniä sitten pikaisesti isänsä omistamassa yleisessä saunassa, Sauna Paradisissa. Annea pidetään muistamisen mestarina, niin tarkkaan ja lukijoille samastuttavasti hän teoksiinsa ammentaa omista muistoistaan. Lauri muistaa talot ja pihat muttei ihmisiä, Anne puolestaan kantaa sisällään tarkkoja muistikuvia ihmisistä, joita on kohdannut Sauna Paradisissa sekä Annen ja Laurin yhteisellä kotikadulla. Nyt Lauri haluaa, että Anne johdattaisi hänet vuoteen 1968, jolloin Laurin alkoholisoitunut isä katosi. Lauri haluaa tietää mistä kumpuaa hänen syyllisyydentunteensa. Palkkioksi hän lupaa Annelle tiedon tämän omasta elämästä, asian jota Anne ei tiedä. Menneisyyden tasoilla kulkevat Laurin ja Annen lapsuuden kuvaukset sekä kurkistukset Annen ja hänen puolisonsa suhteeseen vaikuttaneihin asioihin. Rinnalla kulkee Annen kirjoittama romaani, joka käsittelee kipeää sisaruussuhdetta, lapsettomuutta ja sen ratkaisua.

Romaanin tasot limittyvät ja lomittuvat useimmiten taiten, joskus jotenkin suoraviivaisen selittämättömästi Laurin tai Annen muistoihin liukuen. Teemat rinnastuvat toisiinsa, valaisevat pimeitä nurkkia eri tasojen kokemuksissa. Teemoista väkevimmin nousee esiin ainakin omassa lukemisessani isyys. Isyys saa sivuvalaistusta Annen ja hänen romaanihenkilönsä Siljan lapsettomuudesta. Isyyteen liittyvät myös romaanissa hieman peitellysti mukana olevat petoksen teemat, joihin liittyy myös Sauna Paradisin keskeisin ydin muistaminen. Menneisyys näyttäytyy eri ihmisille eri tavoin. Annen ärsyttäväksi täydellisyydeksi tulkitsema tyttö on Laurille ensirakkaus, saavuttamaton ja ihana vanhempi tyttö. Mukana on myös ruumiillisuus tai kehollisuus, kumpaa sanaa haluaakin käyttää. Katseen ja pohdinnan kohteeksi joutuvat niin Laurin isä kuin hänen äitinsä, joka tuntuu käyttävän omaa ruumistaan painostuskeinona poikaansa kohtaan, Annen saunassa näkemät elämän arpisiksi muuttamat ihmiset sekä hänen romaaninsa sisarukset, joista toinen on pornotähtenä myynyt ruumistaan (katselu)nautinnon välineeksi ja toinen on lapseton endometrioosin vuoksi. 

Mitä teoksessa on liikaa? Romaani taipuisi helposti kahdeksi erilliseksi romaaniksi, niin kiinnostavia hahmoja Anne ja Lauri omine menneisyyksineen ovat. Sauna Paradisissa he tuntuvat jäävän hieman kalpeiksi hahmoiksi, kumpikaan ei pääse kasvamaan tarpeeksi moniulotteiseksi. Lukuisista kohtaamisistaan huolimatta he eivät tunnu "kohtaavan" teoksen sivuilla. Toisaalta kyse voi olla tietoisesta etäännytyksessä. Etäännytykseen liittyy myös se mitä teoksessa on liian vähän. Tällä kertaa Hassinen ei vie lukijaa henkilöidensä iholle, vaikka ihmiskehoon kohdistettu katse on edelleen piinallisen tarkka. Kirjailija tuntuu pidättelevän ja suitsivan tekstiään. Mutta toisaalta, ehkä Anne ja Lauri ovat traumoineen, muistoineen ja muistikuvien torjuntoineen juuri näin etäisiä ja pidättyväisiä ihmisiä? Jos Laurin tarina olisi kirjoitettu ilman Annea, olisi myös hänen chileläisvaimonsa menneisyyden kertominen perustellumpaa. Nyt vaimon kokemukset ovat tekstissä ylimääräistä ainesta ja liian osoittelevia, niiden tarjoama rinnastusmahdollisuus ei istu teoksen kokonaisuuteen.

Liian vähän romaanissa on myös Sauna Paradisia. Sauna Paradisiin liittyy iholle tulemisen vähäisyys selvimmin. Hassinen kuvaa erittäin hienosti yleisen saunan ihmisiä, heidän arpiaan ja käytöstään sekä isäänsä kaiken keskellä, kaiken näkevänä (mikä teoksessa alleviivaamatta myös kiistetään) ja kaikkeen puuttuvana hahmona. Kuinka paljon enemmän kaikesta tästä olisi voinut saada irti, jos olisi jättänyt Laurin tarinan pois ja keskittynyt Anneen! Hassisen kielen vahva aistillisuus on nyt peitellympää eivätkä yleisen saunan maailma ja sen ihmiset muodosta sellaista kerronnan tasoa kuin teoksen otsikon perusteella olisin odottanut. Nimestään huolimatta Sauna Paradis ei ole romaani yleisestä saunasta vaan muistamisesta.

Sauna on tietenkin paikka joka paljastaa ja tuo esille arvet ja salaisuudet, paikka jossa kaikki ovat samanarvoisia omine kokemuksineen. Yleinen sauna on lähtökohta Laurin ja Annen myöhemmälle kohtaamiselle. Yksityiset perhesaunat, joissa paljastuvat arvet eivät ulkopuolisille näy, ei mahdollistaisi Laurin Annelle osoittamaa muistamisen vaatimusta. Yleisen ja yksityisen saunan ero kertoo jotain myös yhteiskunnallisesta muutoksesta, elämien eriytymisestä, yhteisöllisyyden murtumisesta ja yksityistymisestä / yksinäistymisestä. Omilla tavoillaan niin Lauri kuin Annekin ovat luisuneet yksinäisyyden kuplaan, Lauri vaimon sisustamaan naiselliseen kerrostaloasuntoon ja Anne ison tontin keskellä olevaan omakotitaloon, jossa hänen aviomiehensä eristäytyy korvakuulokkeidensa musiikkiin.

Se mikä kirjassa on erinomaista on jälleen Hassisen kyky kuvata tarkasti ihmistä ja hänen toimiaan. Kirjailijan kieli taipuu pienin keinoin kuvaamaan monisyisiä ihmissuhteita ja etenkin lapsen kokemusmaailmaa, sitä kaikkea uutta ja myöhemmin samaan aikaan tutuksi ja oudoksi muuttuvaa maailmaa, jonka keskellä ikään kuin välitilassa lapsi kulkee kokonaisena itsenään. Lapsi ymmärtää ja tietää vaikkei tiedä ja ymmärrä. Hassinen kuvaa moniaistisesti Laurin kokemuksen alkoholisoituneen isän kaiken peittävästä olemuksesta kokoineen, hajuineen ja äänineen. Niissä kuvissa teksti tulee iholle ja ihon allekin.

Kaikesta yllä olevasta pohdinnasta huolimatta totean: Sauna Paradis on kiinnostava romaani, sitä ei halunnut jättää kesken. Hassinen kun on sellainen kirjailija, vetävä tekstiään hiljentäessäänkin.