Tässäpä kokonaisuus, jonka edessä loppuvat kehuvat adjektiivit ainakin minulta. Hurmaava, hauska, jännittävä, kaunis, karhea, rentouttava, mielikuvitukseen monin aistein vetoava. Ainakin noita ja paljon muuta. Arja Puikkosen, Kustaa Saksin ja Kirmo Lintisen Haapaneitty, mettän tyttö (Nemo 2011) on musiikkisatu, joka yhdistää suhisevat enstex-suojapuvut vanhoihin kansantarinoihin mukavalla tavalla. 
 

"Sattui siis eräänä syksyisenä maanantaiaamuna, että Eino-nimisen pojan piti lähteä kauppaan äitinsä ja lastenvaunuissa nukkuvan pikkuveljen kanssa. Äidille tuli tärkeitä asioita kesken lähdön.
     Puhelin soi ja äidin oli vielä vastattava sähköposteihin, ja taas soi puhelin.
     Einoa sellainen kiukutti." (S. 2-3.)

Ja niin paljon Einoa kiukuttaa, että kun äiti työntää hänet pihalle odottamaan, lähtee poika lupaa kysymättä tien yli leikkipuistoon. Minuun vetosi suuresti virke: "Suojapuvun kangas vain sihahti surullisesti ja saappaat tömpsähtivät märkään hiekkaan." (S. 4.) Voiko syksyistä, yksinäistä aamua leikkipuistossa kuvata yhtään tarkemmin? Keinuessaan Eino näkee kissan ja haluaa silittää sitä. Kisukisutellessaan poika seuraa kissaa metsään - ja eksyy. Kun Einon ja kissan kulkema polku päättyy, he kohtaavat kivellä istuuvan peikon, joka huutelee "Tänne päin." Ja niin muuttuu Einon pikku seikkailu paljon hurjemmaksi.

Puikkonen yhdistää pienen pojan eksymistarinaan metsänneito Haapaneittyn ja häneen liitettyjä uskomuksia ja saa tarinaansa aitoa sadun lumoa ja jännitystä. Kustaa Saksin moderni ja vahvavärinen, välillä pelottavaankin taittuva runsas kuvitus sopii satuun nakutetusti. Terävänenäiset hahmot, harmaan tiiliaidan takaa esiin tunkeutuva kesytön metsä ja metsän peitossa lymyävät silmät, kiviltä ja kannoilta näyttävät olennot antavat paljon katseltavaa ja ihmeteltävää. Oranssia kissaakin pitää monista kuvista etsiä.

Kirjan mukana seuraavalla cd-levyllä sadun lukee lämminääninen ja sopivan vähän eläytyvä Ismo Kallio. Taustalla soi Kirmo Lintisen säveltämä musiikki, alunperinhän Haapaneitty on tehty lastenkonserttia varten. Lintisen klassiselta kuulostava musiikki vie tarinaa eteenpäin, luo ääniä ruosteisille keinunketjuille ja maan alta kuuluvalle ulvonnalle sekä antaa tekstistä nouseville mielikuville uusia ulottuvuuksia. Musiikki, satu, Kallion luenta ja Saksin kuvat samaan aikaan nautittuina ovat kokonaisvaltainen taidekokemus ilman vähäisintäkään tekotaiteellisuutta. Aivan mahtava kokonaisuus, suosittelen lämpimästi ihan kaikille!

Haapaneittyn jälkeen kannattaa etsiä lisää musiikkisatuja - sellaisia olisi muutenkin mukavaa saada paljon enemmän! Haapaneittyn jälkisanoissa viitataan klassisiin musiikkisatuihin eli Sergei Prokofjevin Pekkaan ja suteen sekä Francis Poulencin Babar-norsun tarinaan. Niiden rinnalle tahdon nostaa toisen kotimaisen musiikkisadun. Prinsessa, joka tahtoi nauraa (Pieni Karhu 2006) on Tittamari Marttisen kirjoittama, Sid Hillen säveltämä, Keanne van de Kreeken kuvittama ja Ismo Kallion lukema satu yksinäisestä prinsessa Ellinoorasta. Musiikkisatu löytyy omana cd-nä, mutta kirja kannattaa kuvituksen vuoksi ottaa mukaan myös.