1348160055_img-117993a706eab9dd81b603026Noloa tunnustaa, mutta monista kuulemistani ja lukemistani kehuista huolimatta luin vasta nyt ensimmäisen David Almondin kirjan. Valitsin teoksen Nimeni on Skellig (Tammi 2000) vinkkaukseen ja yksi valintasyy oli kohderyhmää ajatellen sivumäärä (175 sivua), sitäkin vinkkauskirjojen valinnassa joutuu usein miettimään.
Skelligin luettuani en kehuja ihmettele. Miten näin pienin keinoin, vähillä sanoilla ja mitään auki selittämättä voidaankin kirjoittaa koskettava ja puhutteleva teos, joka jättää jälkeensä levollisen ja liki puhdistuneen olon? Suomennoksen perusteella Almondin kieli ei ainakaan tässä teoksessa ole mitenkään erityisen runollista tai kokeellista. Mutta ehkä juuri pelkistetyssä yksinkertaisuudessa onkin hänen kerrontansa salaisuus.

Nuori Michael on muuttanut vanhempineen uuteen kotiin, villiintyneen puutarhan keskellä olevaan remonttia vaativaan taloon. Kesken remontoinnin Michaelin pikkusisar syntyy etuajassa. Huonokuntoinen vauva täyttää perheen ajatukset surulla ja menetyksen pelolla. Äiti joutuu viettämään vauvan kanssa aikaa sairaalassa, ja isä yrittää yksin saada remonttia valmiiksi. Michael puolestaan tutustuu uuteen kotiinsa ja sen puutarhaan. Vanhan autotallin perukoilta hän löytää laihan, hämähäkinseittien ja kuolleiden kärpästen peittämän olennon, josta ei osaa sanoa mikä se on. Mies vai jokin muu? Olennon haluttomuus kertoa itsestään sekä likaisen takin alla olevat oudot kyhmyt miehen lapaluiden kohdalla eivät helpota arvailuja.

Mies tai olento, jonka nimeksi myöhemmin paljastuu Skellig, herättää Michaelissa myötätuntoa. Hän pyrkii auttamaan tätä monin tavoin: tuo ruokaa, tummaa olutta, asperiinia ja kalanmaksaöljyä. Tutustuttuaan naapurissa asuvaan linnuista kiinnostuneeseen Minaan Michaelilla on vihdoin joku, jonka kanssa jakaa miehen salaisuus. Yhdessä nuoret päättävät pelastaa Skelligin romahtamaisillaan olevan autotallin perukoilta. 

Perheen tilanteesta ahdistunut Michael kokee Skelligin eräänlaiseksi suojelusenkeliksi, jolta hän hakee apua sisarelleen ja josta kaiken epävarmuuden keskellä imee itselleen voimia kestää pelottava ja surullinen aika. Nimeni on Skellig kertoo vahvasti surusta ja menettämisen pelosta, voiman löytämisestä omasta itsestään. Michaelille uudenlaista sisäistä voimaa tuo Minan avulla löytyvä luovuus: piirtäminen, kirjoittaminen ja laulaminen:

 

"Tunsin, että mitä enemmän piirsin, sitä enemmän käteni ja käsivarteni vapautuivat. Näin, että paperile ilmestyvät hahmot muistuttivat yhä enemmän sitä mitä näin tai ajattelin päässäni. Tunsin, että piirtäessäni mieli keskittyi, vaikka ajattelin yhä myös vauvaa ja olin huolissani. Piirsin vauvan yhä uudestaan korostaen välillä hänen suuria, rohkeita silmiään, välillä pikkuruisia käsiä, välillä sitä, miten hänen koko vartalonsa kaareutui kun hän makasi sylissäni." (S. 129-130.)

Surun, voiman löytymisen ja perheyhteyden lisäksi Nimeni on Skellig kertoo myös linnuista, evoluutiosta ja ystävyydestä. Tärkeitä tarinan kannalta ovat myös Michaelin unet ja William Blake, jonka runoihin, piirustuksiin ja henkilöön kirjassa toistuvasti viitataan. Kirjan sulkemisen jälkeen Skellig on edelleen arvoitus. Onko hän enkeli vai ohikulkeva, auttava henki, unta vai totta? Se ei ehkä lopulta ole tärkeää. Tärkeää on se, mitä hän Michaelilla ja Minalle on: ainutlaatuinen. Ja se mitä hän on tehnyt tai Michael olettaa hänen tehneen - auttaneen Michaelin pikkusisarta paranemaan.