Olen joissakin alaluokkien vinkkauksissa lukenut yllättävän hyvällä menestyksellä oppilaille runoja Tuula Korolaisen kokoelmasta Mikä onni, 6 B. "Lue lisää!" huudot ovat olleet mannaa korvilleni, muksuthan sietävät runoutta. Mutta yläkoululaisille ja lukiolaisille en ole uskaltautunut runoja esittelemään - jo ajatus runojen lukemisesta kivikasvoisille nuorille nostattaa kylmän hien niskaan, kokemukseni mukaan teinit vinkkauksissa peittävät kaiken mahdollisen kiinnostuksensa kirjallisuuteen - eikä runojen kuunteleminen luettuna (enkä nyt puhu lausumisesta) useinkaan avaa tekstiä kuuntelijalle ilman tekstin näkemistä. Nyt olen kuitenkin päättänyt yrittää. Teiniryhmänsä vinkkauksiin seuraavaksi tuova opettaja on etukäteen pyytänyt minua lukemaan oppilaille kun ne tykkää kun sä luet niille. Saapa nähdä tykkäävätkö, kun avaan runokirjan.

Mutta mikäs on kirjaa avatessa. Tammi julkaisi vuonna 2009 Kari Levolan toimittaman nuorille suunnatun runokokoelman Runo vieköön, johon 16 kirjailijaa on kirjoittanut omanlaisiaan runoja nuorille (kustantajan tiedoissa mainitut Pauliina Haasjoki ja Niina Repo eivät ole mukana valmiissa kokoelmassa). Osa kirjailijoista on kirjoittanut lasten- ja nuortenkirjallisuutta, osa myös aikuisille suunnattua runoa ja proosaa. Kokoelma on odottanut tyynesti hyllyssä lukemista, nyt päätin ensi viikolla alkavan vinkkausputken vuoksi vihdoinkin tarttua siihen.

Omilta teinivuosiltani minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa itsestäni seisomassa kirjaston runohyllyn vieressä kokoelmia selaamassa. Mutta kai minä kuitenkin olen siellä ollut ainakin lukiolaisena. Ehkä. Minulla on näet yhä tallessa Marimekon kangaskantinen kirja, johon olen tikkukirjaimin mustalla kuivamustekynällä kirjoittanut sieltä täältä pomittuja runoja. Eeva Kilpeä, Pessoaa, Uuno Kailasta. Marikankainen runomuistio on ainoa omakohtainen kytkentäni teini-iän tai varhaisaikuisuuden runousharrastukseen. Tältä pohjalta lähdin lukemaan nuorille suunnattua runoutta. Eli eihän minulla ollut - eikä ole - ollenkaan käsitystä siitä, millaisia runoja nuorille pitäisi kirjoittaa tai millaisia runoja he haluaisivat lukea.

Runo vieköön oli positiivinen lukukokemus. Kirjoittajat ovat lähestyneet runoa kukin omalla tyylillään. Mukana on muun muassa Hannu Hirvosen kielileikittelyjä ja haikuja, Hannele Huovin unikuvia, Vilja-Tuulia Huotarisen 'How To Be Lovely* -pohdintoja, Riina Katajavuoren omakuvia (lienevätkö syntyneet rinnan Omakuvat-kokoelman kanssa?), Ville Hytösen kokeilevia runoja ('Rubikin kuutio' -sarjan voi lukea monin tavoin) ja Jyrki Heikkisen mainioita kuvarunoja. Kaikki runot eivät todellakaan ole helppoja tulkittavia, ne eivät aukea yhdellä lukemisella. Kokoelma tuokin onnistuneesti esiin runouden monimuotoisuutta ja haasteellisuutta, kielen omalakisuutta ja mahdollisuuksia. Onneksi mukana on myös helposti lähestyttäviä ja ehkä helpommin nuorten omaa kokemusmaailmaa hipaisevia runoja. Pidin myös kokoelman sarjamuodosta, monet ovat kirjoittaneet yhtenäiseltä ("tarinalta") vaikuttavia kokonaisuuksia. Tekstit ovat runoilijan mukaisissa aakkosissa, Heikkisen piirrosrunot rytmittävät kokoelmaa.

Eniten pidin Tomi Kontion rosoisesta sarjasta, jossa lähestytään rakkautta, jättämistä ja kaipuuta, Tittamari Marttisen tyttörunoista, Esko-Pekka Tiitisen proosarunoista ja Sari Peltoniemen runosta 'Eläintarha nimeltä Äiti', johon pystyin samastumaan täysin. Mutta nämä ovat vain tämänhetkisen lukemisen esiinnostamia tunteita. Kokelmaa lukiessa ei näet kertaakaan tullut mieleen miksi ihmeessä juuri nämä runot ovat täällä. Se on kuudentoista kirjailijan kokoelmasta aika hyvin.