Minulla on jo jonkin aikaa ollut meneillään laiska Agatha Christie -projekti, jossa luen uudestaan teininä ahmimiani Christie-dekkareita. Lukutapani ja kirjallisuuskäsitykseni ovat vuosien varrella muuntuneet, joten yllätyksiäni on tullut vastaan. Monet aiemmin tylsinä pitämäni teokset ovat osoittautuneet aivan verrattomiksi ja hyvin rakennetuiksi salapoliisikirjoiksi. Nykyisin ei myöskään ole tärkeää onko pääosassa Miss Marple tai Hercule Poirot.

Nyt tartuin Seitsemän kellon salaisuuteen (WSOY 1951, suom. Helena Luho; The Seven Dials Mystery 1929). En ole varma olenko lukenut kirjan aiemmin, tarina ei tuntunut kovin tutulta. Kirjan yhtenä tapahtumapaikkana on kartano Chimneys, joka esiintyi jo vanhasta lempparissani Rakkauskirjeiden salaisuus 1948; The Secret of Chimneys 1925) , jonka muistan hilpeänä dekkariparodiana. Sama ilkikurinen huumori värittää Seitsemän kellon salaisuuttakin, jossa jäljitetään salaseuraa. Seuran jäljille Chimneysissä tapahtuneen murhan jälkeen pääsevät reipas Bundle Brent, nuori Jimmy Thesiger ja järeänä oikeuden valvojana Scotland Yardin tarkastaja Battle.

Vetelehtivät yläluokan nuorukaiset, jotka käyvät arkisin kääntymässä mukavassa toimessaan ulkoministeriössä, huvittelevat nuoret ladyt, laiskaan elämään viehättyneet aristokraatti-isät, pokeri-ilmeen säilyttävät hovimestarit, miehiään poliittiselle uralle puskevat tarmokkaat naiset, naisten kykyihin vähättelevästi suhtautuvat poliitikot ja omin avuin yhteiskunnan kermaan itsensä puskeneet liikemiehet joutuvat Christien käsittelyssä ilakoivaan pyöritykseen, jonka parissa lukija hykertelee ja viihtyy. Juonen uskottavuus ei yleensäkään ole Christien dekkareissa keskeistä eikä sellaista tästäkään kannata etsiä. Mutta kaikki se muu: englantilaisen yhteiskunnan käsittely (taustalla 1920-luku), henkilöiden ja puheenparsien leikkisyys, perinteisen palapelidekkarin palojen sovittelu sekä sujuvasti ja kevyesti, suorastaan hilpeästi, etenevä kerronta viihdyttävät.