Siiri Enorannan Runeberg-palkintoehdokkaana oleva romaani Gisellen kuolema (Robustos 2011) on herkällä ja ilmeikkäällä kielellä kerrottu vahvatunnelmainen kuvaus perheestä, josta onni, onnellisuus ja pelkkä tyytyväisyyskin puuttuvat. Teos jättää surullisen olon, halun kääntää tarina takaisin varhaisiin käännekohtiinsa, tarttua henkilöihin, ravistella heitä ja kertoa tarina tosiin, tarttua mitäjoseihin. Enorannan kertojanvahvuus on kuitenkin siinä, että hän uskaltaa kirjoittaa tarinan näin, juuri niin kipeäksi ja vinoksi kuin se on.

"Mitä jos Linnea ei olisi neljävuotiaana mennyt satubalettiin. Mitä jos Inga-täti ei olisi omistanut balettikoulua. Mitä jos Linnea ei olisi ollut lahjakas. Mitä jos äiti ei olisi suostunut päästämään Linneaa seitsemänvuotiaana Tukholmaan. Mitä jos isä olisi ollut kunnossa. Mitä jos Linnea olisi hajottanut polvensa jo aikaisemmin. Mitä jos olisimme kasvaneet yhdessä sisarena ja veljenä ja riidelleet ja menettäneet hermomme ja olleet mustasukkaisia vanhemmistamme ja kiusanneet toisiamme ja katsoneet televisiota iltaisin. Mitä jos olisin ollut järkevä, neliskulmainen sääntöjen sisään sopiva ihminen. Mitä jos Linnea ei olisi ollut niin kaunis." (S. 29.)

1345829811_img-11bf0f324573c9f5d870e6136Mutta Linnea meni satubalettiin, oli lahjakas ja tädillä oli balettikoulu toisessa maassa. Isä romahti kirjoituskriisissään, yritti itsemurhaa eikä äiti jaksanut. 7-vuotias Linnea lähetettiin Tukholmaan balettikoululaiseksi, Joel jäi vanhempineen linneattomaan kotiin ja vajaalinneaiseen elämään. Linnea käy kotona pari kertaa vuodessa ja muuttuu yhtä etäiseksi ja ylimieliseksi kuin hänen balettinutturansa on tiukka ja sileä. Mutta sitten Linnean polvi rikkoutuu ja nousukiitoon lähtenyt ura loppuu. Täti palauttaa tytön vanhemmilleen eivätkä vanhemmat tiedä mitä palvotun ja unelmiensa sirpaleiden ympärille jähmettyneen 15-vuotiaan kanssa pitäisi tehdä. Miten katsoa tavallisena vanhempana lastaan, jonka on itse alunperin nostanut jalustalle ihailtavaksi, viileäksi marmoripatsaaksi? Kirjoituksiin valmistautuva Joel katsoo Linneaa tarkasti, hän erottaa tytön erilaiset kasvot ja ja opetellut hymyt, joita tämä tarjoilee vanhemmilleen. Joel katsoo ja näkee balettinutturasta vapautuneiden hiusten olevan naavaa täynnä. Hän katsoo ja  ymmärtää, ainakin jotain, ja joutuu yhä tiukemmin sisarensa taikapiiriin. Kaikkien kuluneiden etäisten vuosien jälkeen Joel ei enää osaa katsoa Linneaa sisarenaan. Ja niin perheen hajoamista kohti kiemurrellut polku avautuu suoraksi ja leveäksi tieksi.

Enoranta kirjoittaa liki pilkutonta tekstiä, mikä lisää tarinan intensiivistä imuvoimaa. Näkökulma on suurimmaksi osaksi Joelin, lyhyt toinen osa antaa äänen myös Linnealle. Linnean ja Joelin tarinan takaa voi kirjan nimen mukaisesti löytää Giselle-baletin tarinan, jonka mukaisesti Joel ei ole se mikä Linnea ehkä haluaisi hänen olevan (rakastettu) eikä Joel kykene olemaan Linnealle se mikä hänen pitäisi olla (veli). Gisellen tavoin Linnea myös uhrautuu Joelin auttamiseksi. Mieleen tulee häivähdyksenä myös Kalevalan Kullervon tarina.

Kaikkea ei ole romaanissa ole kirjoitettu auki. Joel viittaa isänsä romahdukseen ja äitinsä väsymykseen syynä Linnean lähettämiseen Ruotsiin. Kautta kirjan lukijalle tulee mieleen, onko Linnean tarkoitus lahjakkuudellaan lunastaa perheensä, täyttää jokin ylentävä perhehaave. Perheen vanhemmat, varsinkin äiti, jäävät kirjassa etäisiksi ja sitä he ovat myös lapsilleen. Koko tarinan kannalta oleellisen kysymyksen (joka on erittäin keskeinen myös romaanin vanhempia ajatellen) esittää Joel: "Oikeasti, kuka vittu lähettää oman lapsensa pois?" (S. 33.)