Anja Gustafssonin Uranaiset-dekkaria (Myllylahti 2011) lukiessani hihkaisin pienet jippiit mielessäni. Syksyllä lukemani kirjailijan aiempi dekkari Mansikkatyttö (Myllylahti 2009) olisi tarvinnut kustannustoimittajan tarkkaa tarkistustyötä niin kielen kuin tapahtuminen, etenkin siirtymien, osalta, Mansikkatyttö olisi ansainnut sen. Gustafsson kirjoittaa perinteisiä palapelidekkareita, hänellä on oma toistuva teema eli antiikkiharrastus, päähenkilö, eläkkeellä oleva opettaja Paula Roos on sympaattinen hahmo, Helsingin ja Tammisaaren miljöistä kirjailija saa paljon mukavaa irti ja tärkeässä osassa on myös ruoka, jota Paula Roos intohimoisesti harrastaa. Uusimmassa dekkarissa edellisen kirjan karikot on onnistuneesti vältetty eikä kustannustoimittajan perään tarvinnut huudella.

Uranaisissa tapahtumat keskittyvät pääasiassa Helsinkiin ja Mustion linnaan, jossa Paula Roos osallistuu antiikki- ja gourmet-kurssille. Samaan aikaan Mustiossa on toinen, naisjohtajille tarkoitettu kurssi, jonka ympärillä pian alkaakin tapahtua. Aiemmissa kirjoissa antiikkiharrastuksesta puhuminen on henkilöiden kesken tuntunut välillä luentomaiselta, tällä kertaa antiikkitietous jaetaan onnistuneemmin pääasiassa kurssin luennoitsijoiden puheissa. Gustafsson on kirjoittanut dekkareiden lisäksi myös tietokirjoja, ja siihen lajiin usein kuuluva selkeys näkyy myös Uranaisten antiikki- ja naisjohtajuusluennoissa. Tällaiselle antiikkia tuntemattomalla lukijalle kirjassa on paljon uutta ja kiinnostavaa asiaa. Gustafssonin esikoisdekkarissa Antiikkilipasto (Myllylahti 2008) käsiteltiin nimen mukaisesti lipastoja, Mansikkatytössä maalauksia, Uranaisissa keskeisiä ovat miniatyyrit.

Naisjohtajuuden myötä Gustafsson pääsee Uranaisissa käsittelemään feminismiä, naisten asemaa virkaurilla ja vähän muutenkin. Useimmat henkilöhahmot jäävät ohuiksi, osa taas on selkeästi statisteja. Kokonaisuus pysyy kuitenkin kasassa, ja käsissä on sujuva ja perinteitä kunnioittava dekkari. Kulinarismi näkyy useiden aterioiden tarkkana kuvauksena, vinkkejä niistä saavat varmaan monet kokkausta harrastavat. Toisaalta minua häiritsi - niin kuin aiemmissakin Gustafssonin dekkareissa - henkilöiden vaatetuksen tarkka kuvaus. vaatemerkkejä ei sentään juurikaan lueteltu, mutta värit ja kuosit tulivat kyllä selviksi. Kirjailija onkin selvästi hyvin visuaalinen kirjoittaja. Kun sisustuksetkin saavat osakseen tarkan kuvauksen, ovat Gustafssonin dekkarit hyvää luettavaa perinteisten dekkarien, kulinaristien sekä antiikista ja sisustamisesta kiinnostuneille lukijoille.