Markus Leikolan runokokoelma Naamakirja (Schildts 2012) antaa Facebookissa pyörivistä ihmisistä masentavan kuvan. Päivityksien takainen todellisuus on yksinäinen ja surullinen, kenelläkään ei tunnu olevan ketään jolle puhua oikeasti, oikeilla sanoilla. Takakannen tragikoomisiksi proosarunoiksi määrittelemissä pääosin lyhyissä runoissa päivitykset ja kirjoittajien todelliset tunnot liukuvat päällekäin. Runoista muodostuu sekalainen ja hieman kaoottinen kokoelma - samanlainen kuin oikean naamakirjan etusivun uutisvyöryssä.

Näennäisen jäsentymättömyyden alta alkaa vähitellen paljastua erilaisten miesten ja naisten elämäntuntoja, yksinäisyyttä, surua, perheväkivallasta toipumista, työttömyyttä, kaipuuta ja kohtaamattomuuta. Kokoelmaa ei ole jaoteltu osiin, vaan runot seuraavat päivitysuutisvirran tavoin toisiaan. Lukijan vastuulla on löytää yhteenliityvät runot ja tarinat. Tarinoita on monta eikä mikään niistä ole kovin onnellinen. Äiti etsii yhteyttä poikaansa, entisen koulukiusaajansa kaverikseen hyväksynyt etsii dislike-painiketta kostonsa välineeksi, joku yhden yön seuralaistaan, toinen työtä, kolmas yrittää toipua puolison kuolemasta ja neljäs ei usko päivityksien todellisuutta ("täällä facebookissa / näyttävät toiset kirjoittavan ahkerasti / tai ainakin usein / paljonkohan panevat omiaan"). 

Kokoelman runoissa on enemmän tragiikkaa kuin komiikkaa, Naamakirja on kokoelma yksinäisistä ihmisistä, jotka etsivät sosiaalisesta mediasta elämäänsä jonkinlaista sisältöä, ehkä hyväksyntääkin. Tosiasioita itsestään kukaan ei halua kertoa tai he tuntevat ettei heillä ole mitään kerrottavaa ("mitä minä voin tähän kirjoittaa / ei minun elämäni muita kiinnosta / ja mitä siitäkin tulisi / jos alkaisi kiinnostaa"). Leikolan runoista puuttuu pääsääntöisesti myös monille oikean naamakirjan päivityksille olennainen itseironia. Itseironia pulpahtelee näkyviin enemmänkin runonpuhujien kommentoidessa omia päivityksiään, sosiaalisessa mediassa kun pitäisi antaa itsestään parempi kuva ("täydestä menee tällainen gurmeempi minä / punaviini kyllä piti paikkansa").

Leikolan kokoelman idea on hyvä ja toteutus pysyy kasassa. Jos tarkoituksena on osoittaa sosiaaliseen mediaan ja tarkemmin naamakirjan yhteydenpitoihin usein liitetty onttous ja näennäinen kaveruus, niin siinä kokoelma onnistuu. Lukukokemus on surullinen ja hieman ankea. Mutta huono kokoelma ei ole, se herättää paljon ajatuksia ja kysymyksiä. Leikola myös kirjoittaa sujuvasti ja usein puhujien mukainen rekisterinvaihdoskin toimii.