Olen lukenut pinon helppolukuisia kirjoja, osa oli jo aiemmin luettuja, mutta kakkosluokan vinkkaus pitkästä aikaa vaati joidenkin teosten uusintalukemista, kun tarinat olivat jo haipuneet mielestä. 


                                    


Kirsti Kurosen Kuituset ja kummitus (Karisto 2010; kuvitus Jaakko Katajamäki) alkoi vetää hieman hitaasti, mutta vauhtiin päästyään kirja osoittautui sympaattiseksi ja mukavaksi. Kertojana on Niilo, 7-vuotiaiden Kuitusen kaksosten isoveli kahden ja puolen minuutin turvin, R-kirjainta harjoitteleva Nuutti puolestaan kulkee tarinoissa sujuvasti mukana. 2-vuotiaina orvoiksi jääneet kaksoset asuvat isovanhempien luona. Vanhemmat ovat perheen elämässä mukana valokuvana. Joka vuosi kolaripäivänä kaksoset ja isovanhemmat käyvät haudalla muistelemassa samalla kun juovat teetä tai kaakota. Kirjan nimessä esiintyvän kummituksen kaksosten luokka kohtaa yökoulun tehtävien ratkaisun lomassa, mutta onkohan Heimo-opettajalla jotenkin sormensa pelissä? Kaksosten arki on turvallista ja pienen kyläkoulun touhut humoristisia ja vain sopivasti jänniä. Surulla ei kirjassa mässäillä eikä sitä paljon edes käsitellä, mutta koskettavalta tuntuu lukea miten Nuutti saa isänsä vanhan lempilelun, kulahtaneen muovisen Mikki Hiiren, omaksi unikaverikseen.

Pippa Goodhartin kirjoittama ja Martin Ursellin kuvittama Lohikäärmepoika (Kustannus Mäkelän Punainen banaani -sarja 2004; Dragon boy; suomennos Terhi Leskinen) on sadunomainen tarina vuorille puhuvasta isoisästä ja hänen lapsenlapsestaan Laurasta. Isoisä kertoo Lauralle tulensieppaajasta ja hänen pojastaan, joka suuren tulipalon myötä joutuu lohikäärme-emon kasvattamaksi. Tarinan edetessä Laura tajuaa isoisän kertovan omasta lapsuudestaan. Vahvasti kuvitettu viehättävä kirja hyödyntää satuperinteitä ja sopii siksi myös yhteisesti luettavaksi iltasaduksikin.

Kummitusurheiluun voi tutustua vaikkapa Kummitusliigaa ja Aavepallon mestareita lukemalla. Malachy Doylen kirjoittamassa ja Garry Parsonsin kuvittamassa Kummitusliigassa (Kustannus Mäkelä 2010; alkuteos Spooky soccer; suomennos Terhi Leskinen) Samppa ja arkajalka-isoisä kohtaavat iltakävelyllä joukon kummituksia, jotka eivät uskalla koputella taivaan portteja, koska pelkäävät joutuvansa helvettiin. Sampan mukaan jalkapallon pelaaminen voisi tehdä aaveet rohkeammaksi. Niinpä hän alkaa isoisänsä kanssa valmentaa kummitusjoukkuetta, maalivahdiksikin Samppa joutuu. Kummitusliigan voitto avaa aaveille tien taivaaseen, mutta samalla portin avauksella taivaaseen ajautuvat myös Samppa ja isoisä. Ennen kotiin pääsyä heidän pitää vielä osallistua kahteen huimaan jalkapallomatsiin - toiseen taivaassa ja toiseen helvetissä. Samalla tulee testattua arkojen kummitusten joukkueen tosirohkeus. Aavepallon mestareissa Olli pohtii, että aavepallo kuin tennistä, vaikka aavemailaan onkin pojan kovin hankala tarttua. Pelitaitoja Olli tarvitsee viikonloppumatkallaan sukulaisten luona, kun hän kohtaa vanhasta talosta kiistelevät kummitukset. Kyllikki Kirkuna ja Untamo Ulina ovat karkottaneet Seppo Suhinan ullakolle ja nyt taloon on ilmestynyt uusi kummitus Kalervo Kähinä. Jos Seppo ja Olli voittavat ottelun, jää Seppo talon ainoaksi kummitukseksi 

Scoular Andersonin kirjoittama ja kuvittama Aavepallon mestarit (Kustannus Mäkelä 2006; alkuteos Spookball champions; suomennos Terhi Leskinen) ja Kummitusliiga ovat mainioita helppolukuisia kirjoja. Huumori ja urheilu on yhdistetty kummituksiin mukavalla tavalla, ja tarinat vetävät hyvin. Lukukaveri-sarjan Aavepallon mestarit on Punaiseen banaaniin kuuluvaa Kummitusliigaa vähätekstisempi ja helppolukuisempi.

Jon Mennan Suuri agenttiopas (WSOY 2009) on varmaan jokaisen huumorista pitävän ja agentiksi haikailevan pojan ja ehkä tytönkin toivekirja. Agenttiopas on hauska, vaikkakin aikuiselle pitkinä pötköinä luettuna hieman puuduttava opas agenttiuden saloihin. Tosin varsinainen helppolukuinen kirja opas ei ole, mutta lyhyet tekstikatkelmat on kuitenkin ehkä helppo lukea monista vaikeista sanoista huolimatta. Sen sijaan agenttioppaaseen ahkerasti viittaava helppolukuinen Agentti Kee Nan tekee virheen (WSOY 2007) oli suuri pettymys. Pidin sarjan ensimmäisestä osasta Agentii Kee Nan ja aikakone (WSOY 2006), mutta tässä toisessa osassa eivät huumori ja tarina toimineet. Paremmin toimi Mennan uusin helppolukuinen teos Vintti pimeänä (WSOY 2012), jossa poliisin vähäpätöisten tapausten yksikön komisario Mäkelä ja ylikonstaapeli Laine ratkovat isoksi kasvavaa pikkutapausta. Mennalla on kyky kirjoittaa huumoria, mutta usein juonenkulun kustannuksella. Täsmennystä itse tarinaan, niin hyvää on Mennan helppolukuisista odotettavissa. Kaikissa kolmessa kirjassa kuvittajana on Tuomas Gustafsson, ja miten mainio kuvittaja hän onkaan. Mustavalkoisiin kuviin on tarttunut aimo annos Mennan tekstien huumorista ja vauhdikkuudesta, ja kaikissa kolmessa kirjassa kuvitus toimii erinomaisesti.