Ruotsalaiset tuntuvat osaavan dekkarigenrensä myös lasten- ja nuortenkirjoissa. Pia Hagmarin Etsiväpartio-sarjan aloittava Autiotalon rosvot (Karisto 2006; Rånarna i ödetorpet, 2002; suomennos Tuula Syvänperä) ja Anna Janssonin Hopea-aarre (Gummerus 2012; Silverskatten, 2010; kuvitus Mimmi Tollerup, suomennos Sirkka-Liisa Sjöblom) ovat kelpo luettavaa omassa lajissaan. Jansson kirjoittaa aikuislle Maria Wern -dekkareita. Lapsille suunnatussa dekkarisarjassa etsivänä on Marian 11-vuotias poika Emil, kirjan kanteen onkin lätkäisty "Emil Wern tutkii". Hopea-aarre on sarjan kolmas osa.

Janssonin kirja on helppolukuisempi tekstiltään ja juoneltaan, joten se sopii hieman nuoremmille lukijoille kuin Hagmarin Etsiväpartio-sarja. Wernin perhe asuu Visbyssä, jonne Hopea-aarteen tapahtumatkin sijoittuvat. Emil vierailee pikkusisarensa Lindan kanssa kaupungin Muinaissaliksi kutsutussa museossa, jossa on esillä viikinkiaikainen hopea-aarre. Lapset saavat selville, että joka yö aarteesta katoaa hopeaa. Kesäloman tylsyydessä Emil ja Linda päättävät selvittää syyllisen. Se vaatii salayöpymistä museossa. Paikalle hiipii puolenyön aikoihin harmaakaapuinen munkki ilman että hälytysjärjestelmä pärähtäisi päälle. Emilin on nyt selvitettävä museoon avaimilla pääsevien alibit ja mahdolliset motiivit. Seikkailu ei ole suurensuuri, mutta mukavasti kerrottu ja ihan vähän jännäkin. Ratkaisuun päädytään loogisesti ja sen varmistamiseen tarvitaan toinenkin museoyö. Kirjan alussa on Visbyn keskustan kartta ja lopussa Emilin käyttämien termien selitykset sekä kirjailijan ja kuvittajan esittelyt.

Kesäloman tylsyydestä kärsivät myös Etsiväpartion kolme veljestä Aaron, Henkka ja Leo. Onkireissullaan pojat näkevät harvoin käytetyllä soratiellä kaahavan auton ja pian poliisiauton. Kyseessä on oikea rikos, lähellä asuva erakkomainen vanha mies Fritte on ryöstetty. Poliisit eivät kuitenkaan usko roistojen pakomatkan todistaneiden veljesten kertomusta väriä vaihtavasta autosta eivätkä roistojen kätköpaikasta, joten pojat päättävät ratkaista rikoksen itse. Selvittely vie heidät jännittävään seikkailuun, josta selviäminen onkin kiperä paikka. Leo ja Henkka kätkeytyvät roistojen autoon, Leo joutuu vangiksi ja Henkka joutuu miettimään tarkoin miten veljensä pelastaisi. Samaan aikaan Aaron yrittää selvittää minne veljet ovat kadonneet. Apua hän saa Friteltä ja tämän lapsenlapsenlapselta Kirppu-tytöltä.

Autiotalon rosvot toi mieleen vanhat Viisikot, mutta Hagmarin kirjassa on mukavaa arkirealismia eikä seikkailu aivan kaikkineen ole epäuskottava. Kertomus etenee sujuvasti ja kahta rinnakkaista juonilinjaa (Leo ja Henkka rosvojen talolla, Aaron kotona miettimässä mihin veljet ovat rosvoauton kyydissä joutuneet) etenevät jännitystä sopivasti kasvattaen. Kieli ei ole turhan vaikeaa ja koska suurimpaan seikkailuun joutuva Leo on kahdeksanvuotias, voi kirjaa suositella jo sujuvasti lukeville kakkosluokkalaisille. Sarjasta on suomeksi ilmestynyt kuusi osaa.