Ole Lund Kirkegaardin Kumi-Tarzan (Otava 1998; Gummi-Tarzan 1975; suomennos Pirkko Talvio-Jaatinen) on lipunut useasti käsieni läpi ja pulpahtanut esiin erilaisilla lukulistoilla. Sitkeästi tämä helppolukuinen kirja on pitänyt pintansa, se on sentään ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran jo vuonna 1976. Kirjan nyt vihdoin luettuani en asiaa ihmettele, niin hauska ja hurmaava se aiheestaan huolimatta on. En muista  aiemmin lukeneeni samanmoista huumorilla ryyditettyä kirjaa kiusaamisesta.

Pieni ja laiha, vähälihaksinen Iikka Ollila, isänsä letkautuksen mukaisesti Kumi-Tarzaniksi kutsuttu, on jatkuvasti isompien poikien pilkan ja kiusan kohteena, vesipesut ja haukkumiset ovat Iikan arkipäivää. Kotona isä lukee Tarzanista, joka on hänen mielestään Oikea Mies ja haukkuu poikaansa nahjukseksi. Lisäksi kirjaimet ovat Iikan silmissä kuin muurahaisia, lukeminen ei suju eikä hän osaa oikein muutakaan, ei pelata jalkapalloa, pyöräillä eikä sylkeä pituutta. Iikka on vain kiltti poika, joka haluaisi olla rauhassa. Eräänä päivänä Iikka törmää noitaan, jota hän ei pelkää ollenkaan, koska mitäs yksi pesunkestävä noita on tappelemisten ja vesipesujen rinnalla. Iikka saa palkaksi noidalta yhden toiveen. Pojan toive onkin hirmuinen: että ihan kaikki mitä hän toivoo toteutuisi. Noin ison toiveen noita voi toteuttaa vain yhden päivän ajan. Ja kylläpä Iikka toivookin - ja silloin mitä tahansa voi tapahtua. Minua harmitti kirjan loppu, jossa kaikki palasi ennalleen (paitsi ehkä se lukemaan opettelemisen ajatus), koska kaikki myötätuntoni oli Iikan puolella. Kirkegaardin itse kuvittamat kuvat ovat hassun rumia ja ne sopivat hyvin joukkoon. Ehkäpä Kumi-Tarzanin kuvitus on innoittanut myöhemmin esimerkiksi Sören Olssonia Lasse-kirjojen kuvitusten parissa.


                                        



Ehdottomia suosikkejani helppolukuisista on Tähtilukija-sarjan pieni kirja Antonio-sedän erikoinen allergia (kirjoittaja Marie Murail, kuvitus Yves Besnier, Lasten Keskus 2008;  L'oncle Giorgio 2003; suomennos Kira Poutanen). Setä saa näppyjä pienistä pojista ja pienet tytöt saavat hänet aivastelemaan. Allergiansa vuoksi Antonio ei siedä lapsia. Mutta miten Antonio hoitaa homman, kun hän saa kuukaudeksi vieraakseen kaksi veljenlastaan, Federicon ja Valentinan? Antonio-setä tekee kaikkensa, ettei hänen tarvitsisi kodissaan kohdata vieraitaan. Mutta entäs kun sedän hupsu käytös alkaa kiinnostaa lasten väliaikaisen luokan oppilaita ja koko luokka tulee päiväksi kylään? Slapstickmainen tarinankulku ja Groucho Marxin näköiseksi piirretty setä jaksoivat jälleen uusintalukemisella huvittaa aikuista lukijaa.

Neal Laytonin Mammuttikoulun (Otava 2009; Mammoth Academy; suomennos Peikko Pitkänen) uusintalukeminen ei myöskään harmittanut. Jos sietää hiukan kakkahuumoria, on kirjan viehätys taattu. Jääkauden aikaisessa koulussa villamammuttien ja muiden isojen ja pienten eläinten lempiaine on ihmisoppi, joka opettaa ihmisten olevan eläinkunnan hurjimpia ja vaarallisimpia otuksia. Koulun juuri aloittanut villamammutti Oskari löytää koulusta kummallisia jalanjälkiä, joiden vieressä on appelsiininkuoria (joku on ryöstänyt koulun hedelmävaraston!), ja ikkunastakin tuntuu kesken oppitunnin kurkistavan aivan ihmisten näköisiä naamoja. Kukaan vain ei tunnu uskovan Oskaria. Eräänä päivänä liki koko koulun maatessa sairastuvalla flunssan kourissa, Oskari löytää uusia jälkiä ja yhdessä ystävänsä Ketun kanssa löytää ihmisten luolakoulun. Kiperässä tilanteessa paljastuu, että ehkäpä Ketun peseytymislakon aiheuttamalla hajuhaitalla onkin joitain positiivisia seurauksia. Mammuttikoulu on hauska ja viihdyttävä, kirjoittajan lapsenomainen piirrosjälki on hupaisaa. Tekstiä ei ole suunnattomasti, joten kirja sopii juuri lukemaan oppineillekin. Kaksi jatko-osaakin on jo ilmestynyt: Mammuttikoulu pulassa (2009) ja Mammuttikoulu lomalla (2010).


                                           

Martin Widmarkin kirjoittama ja Christina Alvnerin kuvittama Kauhuagentti Nelli Rapp -sarja vaikuttaa kahden osan perusteella mainiolta ja hauskalta. Tekstiä on melko paljon, mutta iso fontti ja kielen helppous puolustavat paikkaansa helppolukuisten parissa. Kirjat eivät ehkä mene vasta lukemaan oppineille, jos lukija ei jaksa vielä lukea kovin pitkiä pätkiä. Pidin kirjoista paljon, Hirviöakatemian olen joskus aiemminkin lukenut ja käyttänyt sitä vinkkauksissa. Jännitystä ja huumoria on sopiva määrä eikä jännitys ole kovin suurta. Widmark osaa rakentaa henkilöhahmonsa sopivan simppeleistä ja tunnistettavista aineksista, jolloin henkilöt istuvat tarinaan ja kokonaisuudesta tulee toimiva. Nellissä on miellyttävä annos pippuria ja nokkeluutta, ja lurppakorvainen bassett Lontoo vetoaa koiranystäviin.

Ensimmäisessä osassa Hirviöakatemia (Tammi 2010; Nelly Rapp - monsteragent: Monster-akademin, 2003; suomennos Outi Menna) Nelli läpäisee Hirviöakatemian soveltuvuustestin tekemällä pettämättömän suunnitelman vampyyrin kukistamiseksi apunaan herätyskello, hammasharja ja hammastahnaa. Testiin hän joutuu isänsä Hannibal-sedän suosituksesta, Hannibal näet on kauhuagentti numero 9. Toisessa osassa Frankensteinin kummajainen (Tammi 2011; Nelly Rapp - monsteragent - Frankensteinaren, 2003; suomennos Outi Menna) Nelli läpäisee koulutuksensa ja saa hopeisen lepakkopinssin, johon on kaiverrettu numero 10. Nelli on nyt virallisesti oikea kauhuagentti, jonka tärkeimmät ominaisuudet ovat kolme V:tä: varmuus, viisaus ja viekkaus. Jonkun ajan kuluttua hän saa ensimmäisen tehtävänsä: hänen on selvitettävä onko lähellä asuva ulosottomies Sakari Kivelä tunteeton frankensteinilainen. Avukseen Nelli saa koiransa Lontoon sekä jalkojenhoitajanakin toimivan koulun terveydenhoitajan Elli Vuorelman, apua nämä tosin antavat tietämättään. Kirjassa on onnellinen ja romanttinen loppu, ja sehän sopii!