Isoveljen oikeudella tehty keppostelu onnistuu kovin hyvin Häijy-Henriltä. Olen joskus kauan sitten lukenut ihka ensimmäisen Francesca Simonin Häijy-Henri -suomennoksen enkä ollut ollenkaan ihastunut lukemaani. Sittemmin olen huomannut pienten koululaisten ahmivan sarjaa innolla, joten päätin tutustua kirjoihin uudestaan. Häijy-Henreissä on iso teksti, yleensä neljä löyhästi tai ei lainkaan toisiinsa liittyvää tarinaa, joissa pahankurinen Henri keksii itsekkäitä kepposiaan ja pikkuveli Kulta-Kasperi kiltteilee tai yrittää huonohkolla menestyksellä käydä omilla pikkukepposillaan isoveljeään vastaan. Kirjoissa on tietynlaista huumoria, jota nimet (mm. Leuhka-Lenni, Jyrkkä-Jaana) siivittävät. Tony Rossin mustavalkoinen kuvitus tavoittaa hyvin kirjojen tunnelmia.

Häijy-Henri huijaa hammaskeijua (WSOY 2003; Horrid Henry tricks the toothfairy; suomennos Arja Kantele) esittelee Henrin huonokäytöksisenä sulhaspoikana ja uuden opettajan kauhuna. Henrin perhe saa vieraakseen Jyrkkä-Jaanan, jonka oikkujen rinnalla Henrikin alkaa näyttää liki enkeliltä. Lisäksi Henri saa pohtia miksi jopa Kulta-Kasperilta irtoavat maitohampaat ennen häntä ja miten hammaskeijulta voisi huijata hammasrahaa. Häijy-Henrin ja armottoman aikakaahauksen (WSOY 2006; Horrid Henry and the mega-mean time machine; suomennos Arja Kantele) neljässä luvussa kerrotaan miten Henrin perheen sunnuntaikävely maalla ei suju vanhempien kuvittelemalla tavalla, miten Henri saa rakentamallaan aikakaaharilla Kulta-Kasperin lankaan ja Kasperi haluaa kostaa kirjoittamalla Henrin nimissä tytöille rakkauskirjeitä. Hienossa ranskalaisessa ravintolassa Henri yllättää kaikki ahmimalla etanoita.

Veljesten suhteisiin pureudutaan myös toisessa Tony Rossin kuvittamassa sarjassa. Eoin Colferin Legenda-sarja on omia suosikkejani eikä vähiten kirjojen maailman löytymistä ja tiskin alla perunapyssyä piilottelevaa kirjastonhoitajaa Pottu-Mäkistä kuvaavan osan vuoksi (Legenda Pottu-Mäkisestä; WSOY 2005; The legend of Spud Murphy, suomennos Jaakko Kankaanpää). Nyt luin Legendan maailman tuhmimmasta pojasta (WSOY 2007; The legend of the worst boy in the world; suomennos Jaakko Kankaanpää) sekä jälleen uusiksi ennenkin vinkkauksissa käyttämäni Legendan kapteeni Korpin hampaista (WSOY 2006; The legend of captain Crow's teeth; suomennos Jaakko Kankaanpää).

Kirjojen minäkertoja on Valtsu, viisilapsisen perheen toiseksi vanhin. Kolme pikkuveljeä eivät juuri Valtsulle aiheuta hankaluuksia, mutta isoveli Make sitäkin enemmän. Esikoisen oikeudella Make ottaa oman tilansa ja pompottaa urakalla veljiään, varsinkin Valtsua.

Maailman tuhmin poika oli sujuvasti kerrottu kirja, mutta sen kerronta ei aivan yllä samanlaisiin revittelyihin kuin muut Legenda-sarjan kirjat. Sen sanoma sen sijaan on mitä tärkein. Jokainen tarvitsisi ymmärtävän kuuntelijan, mutta miten viisilapsisen perheen vanhemmilta kukin lapsi saisi tarpeeksi omaa aikaa ja huomiota? Äidin ajan vievät pikkuveljet ja isän omii Make. Valtsulla ei ole ketään, kunnes hän  keksii isoisän sopivan toimeen mitä parhaiten. Majakanvartijaisoisä ja Valtsu alkavat kertoa toisilleen elämänsä hankaluuksista. Isoisän jutut voittavat aina kunnes Valtsu kertoo isänsä kertoman tarinan siitä, miten Make viisivuotiaana yritti saada pikkuveljensä löytämään uuden perheen kävelemällä vastarakennetun tien kaistaviivaa pitkin. Lopulta Valtsu ymmärtää tarinoiden opetuksen ja oppii laittamaan hankaluudet oikeisiin mittasuhteisiin.

Legenda kapteeni Korpin hampaista puolestaan on hurja merirosvotarina kapteeni Korpista ja rohkeuden löytymisestä. Kesälomalla 9-vuotias Valtsu pääsee Katajarannan kylässä ensimmäisen kerran osallistumaan Silakoiden sottiisiin, 9-11-vuotialle tarkoitettuun discoon. Valtsu lähtee juhliin, vaikkei pidä tytöistä eikä tanssimisesta. Pojan mielessä kummittelee myös Maken kertoma tarina kapteeni Korpista, joka rantakallioilla joinakin hohtavina iltoina etsii hänet voittanutta 9-vuotiasta laivapoikaa. Valtsu joutuu Maken kepposen kohteeksi: ylittämään rantakalliot yksin discoillan jälkeen. Kalliolta juhlissa laivapojan asun voittanut Valtsu näkee hohdetta ja häntä alkaa pelottaa, vaikka tietäääkin isänsä kertoman perusteella kimalluksen olevan vain fosforesenssiä - vai olisiko kyse kuitenkin kapteeni Korpista? Seikkailu kallioilla antaakin kahdelle veljekselle aiheen miettiä kumpi onkaan rohkeampi ja tietäväisempi.

Colferin veljekset viehättävät minua lukijana Henriä ja Kasperia enemmän, vaikka oma paikkansa helppolukuisten joukossa Simonin kirjoillakin toki on. Legenda-sarjassa vain on mukavaa draivia sekä Valtsun pohdintoja, jotka syventävät tarinoita ohi pelkän keppostelun ja huumorin.