"Kävisin selälleni kesään, antaisin pilvien lipua. Jokainen päivä olisi erilainen. Sitten hän muistaa: en ole yksin."

Mutta yksin nainen, Laura, on. Vierellä on mies, joka ei puhu eikä keskustele. Yksin on myös Rosa, joka eräänä aamuna herää vieressään ventovieras mies, joka tuntuu asuvan Rosan asunnossa. Ja yksin on meteorologi Onni, jolle maanantai on turvapaikka, koska maanantaista pyörähtävät Onnin elämää viitoittavat rutiinit käyntiin. Onnin elämässä kaiken tulee toistua samankaltaisena, hän ei halua astua oman ahtaan piirinsä ulkopuolelle. Luonnonvoimien tarkkailu riittää miehelle seikkailuksi, mutta säänkin tarkkailuun liittyy ennustettavuus tai ainakin siihen pyrkiminen. Yksinäisten piirin ulkosyrjällä ovat vielä Upi, bonsai-puita kasvattava, ihmisiä ja satuja ymmärtävä yksityisetsivä sekä Rosan dementoitunut isä.

Yksinäisistä ihmisistä, ilmestymisistä, katoamisista, kaipuusta ja surusta kirjoittaa Kristiina Lähde esikoisromaanissaan Joku on nukkunut vuoteessani (Teos 2012). Viiden yksinäisen elämät solmiutuvat toisiinsa, tai oikeammin voisi ehkä sanoa että heidän omista elämistään sitomansa solmut asettuvat rinnan ja osin päällekäin samaan kasaan. Kasan selvittämiseen tarvitaan niin lääkäriä, poliisia kuin yksityisetsivääkin.

Aiemmin mm. kaksi runokokoelmaa julkaisseen Lähteen lyyrikkotausta näkyy romaanin hillityn ilmaisuvoimaisessa kielessä. Petollisen yksinkertaiselta vaikuttava kieli nostaa esille suuria kysymyksiä parisuhteista ja identiteetin rakentumisesta ja tavoittaa - samalla salaperäisyyttä säilyttäen - jotain oleellista myös Rosan ja Lauran sisimmästä. Kirjan tunnelma on pohdiskeleva ja surumielinenkin, mutta lauseiden väleistä pilkahteleva hieman viisto huumori estää tarinan luisumisen synkäksi vellonnaksi. Varsinkin Rosan ja Lauran lääkärikäyntien kuvauksista versoo mustaan vivahtavaa huumoria, kun (ilmeisesti sama) lääkäri lähestyy samanlaisina toistuvin kysymyksin ja fraasein naisten vastakkaisilta vaikuttavia ongelmia.

Romaanin naisissa on todellista voimaa, joka vähitellen alkaa kasvaa ja sysätä heitä eteenpäin kohti oman elämän haltuunottoa. Niinpä Laura saattaa lopulta kääntää johdannon lauseiden konditionaalin toteavaksi indikatiiviksi: "Käyn selälleni kesään, annan pilvien lipua." (S. 215.) Onni on teoksen onnettomin hahmo, hänellä ei ole pääsyä omiin eikä muiden tunteisiin. Kysymys omasta identeetistä, siitä kuka hän on, alkaa vähitellen murentaa Onnin rutiineista ympärilleen rakentamia seiniä.

Pidin romaanista todella paljon. Paitsi kiinnostavasti rakennettu tarina myös kieli ja huumori vetosivat. Joku on nukkunut vuoteessani kuvaa identiteettiä, yksinäisyyttä ja parisuhteita monia kysymyksiä esiinnostaen, tunnistettavasti ja hauskastikin. Lähteen kielessä on sellaista sulavuutta, että sitä on ilo lukea. Itse tarinasta en ylläolevaa enempää halua paljastaa, jätän mielelläni lyötämisen ilon muillekin lukijoille.