En oikein tiedä mitä sanoisin Kirsti Kurosen nuortenromaanista Omenapuu laulaa (Karisto 2012). Pidin kirjasta kyllä, mutta samalla se jätti hieman ristiriitaisen olon. Romaanin tunnelma pitää otteessaan, useamman kertojan näkökulmakerronta toimii, Kuronen kirjoittaa kaunista ja sujuvaa kieltä, päähenkilöystävykset Katri ja Riikka ovat sopivasti toisistaan eroavia hahmoja, ja tyttöjen ongelmatkin ovat kovin erilaisia. Toisaalta taas kerronta ei tavoita kunnolla miespäähenkilöksi katsottavaan runopoika Eliakseen liitettyä ristiriitaa eikä aivan täysin myöskään teokseen rakennettua kasvun ja oman itsen löytämisen teemaa. 

Kirjan ensimmäinen ja selkeästi nuortenkirjamaisin osa on kirjan parasta antia. Vasta ylioppilaiksi tulleet ystävykset Katri ja Riikka lähtevät liftaamaan Provinssirockiin. Taakse jäävät Katrin ylihuolehtiva äiti, jolle ei liftaamisesta sanota puolikastakaan sanaa, ja Riikan kontrolloiva ja mustasukkainen poikaystävä Lassi. Matkan aikana tyttöjen suunnitelmat muuttuvat, kun he saavat kyydin kahdelta nuorukaiselta, Tanulta ja Eliakselta. Katrin ja Eliaksen välillä alkaa heti kipinöidä, he tuntevat löytäneensä toisistaan sielunsukulaiset. Myös Tanu ja Riikka tuntevat hiljaista vetoa toisiinsa. Tytöt vaihtavat Provinssirockin ja PMMP:n mökkiviikonloppuun poikien kaveriporukassa. Elias kirjoittaa intohimoisesti runoja ja löytää Katrissa ensimmäisen aidon kuuntelijan ja ymmärtäjän intohimolleen.Tunnelma mökillä on kepeä ja tunnusteleva, mutta kaikki muuttuu seuraavana aamuna, kun Elias on kadonnut.

Kerronnan ongelmat alkavat tästä. Tyylillisesti kerronta on edelleen helppolukuista ja kepeää, mutta jotenkin asioita kasaantuu kirjan loppuun liikaa, mikä hajottaa kokonaisuutta. Kuronen tavoittaa ystävien huolen ja hädän Eliaksen katoamisen jälkeen, mutta ei piehtaroi tunnelmissa. Kun Eliaksen katoamisen syy selviää (spoileri!: poika on kadonnut vapaaehtoisesti, koska on halunnut antautua täysin haaveensa toteuttamiselle eli runojen kirjoittamiseen ja oman äänen löytämiseen ja olettanut viattomasti - keskiäksyn lukijatädin mielestä itsekkään omahyväisesti ja typerästi omaannapaansa tuijottaen - muiden ymmärtävän ja osaavan tulkita Katrille jätetyn runollisen viestin sisällön), joutuvat kaikki pohtimaan teon oikeutusta. Lukijalle jää kyllä hieman epäselväksi ymmärtääkö Elias asian monia ulottuvuuksia ja vaikutuksia lopulta ollenkaan.

Eliaksen tuntema intohimo kirjoittamiseen ja tuon intohimon salaaminen itsekeskeisen runoilijaäidin suhtautumisen vuoksi tulevat romaanissa esiin ymmärrettävästi. Kuronen kuvaa terävästi äidin itsekkyyden ja itserakkauden monien lehtihaastatteluiden ja lopulta äidin käytöksen kautta. Sivuhahmoksi jäävä Ainukka Isola onkin kirjassa oikeastaan poikaansa uskottovampi hahmo.

Ristiriitaisten fiilisten keskellä päällimmäiseksi nousee kuitenkin positiivisuus, koska Kuronen kirjoittaa kuulasta tekstiä ja tavoittaa hyvin Katrin ja Riikan tuntemuksia. Eliaksen kirjoittamishalun kuvauksessa on sen sijaan on hiukka liikaa kliseisyyttä hippivaatteineen ja runopoikamaisuuksineen (mutta ehkä se on tarkoituskin?), että se puhuttelisi minua kovinkaan paljon. Pojan käytöksen törppöys ei helpota asiaa.

Ja vielä: Laura Valojärven tekemä kirjankansi on lumoava!