Kakkosluokan vinkkausta varten jatkoin urakalla helppolukuisten ahmimista. Osa päätyi esittelyyn, osa ei. Tosin mikrovinkkausta, eli yhden kirjan täsmävinkkausta hyllyjen välissä haahuileville on kirjojen pohjalta myös tullut tehtyä.

Christine Nöstlingerin Mini-sarja on ilahduttanut minua usein hauskoilla teksteillään ja riemukkaan värikkäillä kuvillaan. Mini on pitkä tyttö, isoveljensä pituinen ja sekös veljeä harmittaa. Minin paras ystävä on pienikokoinen Maksi. Nyt lukemani osa Mini rakastuu (Sley-kirjat 2004; suomennos Milla-Maaria Löfman) käsittelee ihastumista eikä kaikki tietenkään ole aivan yksinkertaista. Maksin luona vieraillessaan Mini joutuu uuteen tilanteeseen kohdatessaan Maksin satuprinssin näköisen serkun Timpan ja tämän lukemisesta ja syömisestä kiinnostuneen velipuolen Tompan. Pian Mini huomaa saavansa perhosia vatsaansa ja alkavansa punastella. Mini vain ei ymmärrä miksi ihana Timppa on Maksin mielestä täysi torvelo. Nöstlinger kuvaa Minin ja Timpan kirjeenvaihdon kautta kuinka tyttö lopulta joutuu miettimään kehen on ihastunut: Timppaan, kirjeiden todelliseen kirjoittajaan vai johonkuhun itse kuvittelemaansa.

Tuula Korolaisen Aapot ovat herkullisen hauskoja opuksia, joissa kieli soi, tarinat naurattavat ja kirjojen parissa todella viihtyy. Jukka Lemmetyn kuvitus on silkkaa ilottelua! Uusin Aapo ja rytmihäiriö (Tammi 2011) vie myös ihastumisen maailmaan. Hilda-täti on menossa naimisiin ja Aapo ja Niko on pyydetty sulhaspojiksi. Morsiusneitona on Suvikukka, jonka läheisyydessä Aapo saa kummia oireita. Niko osaa nimetä syyksi rakastumisen, mutta miksi Aapo näkee Nikon kahvilassa yhdessä Suvikukan kanssa? Onneksi kyse onkin vain ystävän tekemästä tiedusteluretkestä - Suvikukkahan on kiinnostunut Nikon mukaan Aaposta. Korolainen kuvaa häihin valmistautumista polttareineen ja hääasujen hankintoineen riemukkaasti ja Aapon isän tanssiopetus saa pojankin yrittämään tanssimista, tosin yllättävin seurauksin.

 

 

 

                    



Michael Coxin Pieni Punailkka (Kustannus Mäkelä 2008; Little Fred Riding Hood; kuvitus Liz Million; suomennos Terhi Leskinen) on hilpeä toisinto tai vaikkapa pikkuparodia Punahilkasta, ja tarina kyllä huvitti minua aika paljon. Saku Suden lempikirja on Pieni Punahilkka, luettu 23 kertaa - harmi vai kun kirjan pari viimeistä sivua puuttuvat, äidin mielestä kun pienten susien ei tarvitse tietää kaikkea. Saku haluaisi olla sadun susi ja maistaa isoäitiä. Kun hän tapaa punahattuisen ja rääväsuisen pojan nimeltä Ilkka juttelemassa soman isoäitinsä kanssa, on Sakun tuuma heti valmis. Mutta sitten kaikki alkaakin mennä pieleen... Kaikki isoäidit kun eivät ole sadun mummeleita - eikä Punailkka mikään kiltti Punahilkka.

Anna Janssonin Emil Wern alkaa tutkia Visbyn keskiaikamarkkinoiden sabotointiyrityksiä teoksessa Ritarien taistelu (Gummerus 2011; Riddarnas kamp; suomennos Sirkka-Liisa Sjöholm). Miksi joku vastustaa keskiaikamarkkinoita turnajaisineen? Onko syyllinen salaperäinen kerjäläiseksi pukeutunut henkilö? Kirja sisältää jonkin verran tietoa ritarien turnajaisista. Dekkarin loppuratkaisua voi annettujen vihjeiden varassa lukemisen aikana mietiskellä, mutta aika yllättävä se lopulta on, vihje on tarkoin piilotettu tarinan lomaan. 

Tuula Kallioniemen uusin Karoliina eli Karoliina ja vallaton pentu (Otava 2012; kuvitus Marika Maijala) kuvaa koiranpennun kasvattamisen hankaluuksia sekä kateutta. Tarina on mukavasti kirjoitettu ja päähenkilössä on sopivasti särmää. Koiran hoitamisesta kirja ei tosiaankaan anna mitään siloteltua kuvaa, siitä iso plussa. Karoliinan kummitäti Katri on hankkimassa tytön kanssa yhteistä koiraa. Mutta täti valitseekin pikkuhauvan sijasta leonberginkoiran, joka muistuttaa isoa karhua. Kun täti katkaisee jalkansa, joutuu Karoliinan perhe hakemaan Arskan kasvattajalta ja aloittamaan koiran koulutuksen. Karoliina huomaa nopeasti, ettei pennun kouluttaminen olekaan niin helppoa ja mukavaa kuin hän oli luullut varsinkaan kun kukaan perheessä ei halua auttaa, koirahan on puoliksi Karoliinan. Pissan pyyhkimistä ja kakkapussien täyttämistä riittää eikä yölläkään oikein voi nukkua, kun Arskan unta on valvottava ja joskus jopa siliteltävä sööttiä pentua kesken sen unien. Tyttö ei henno jättää koiraa yksin kotiin edes koulupäivän ajaksi vaan ottaa sen mukaansa. Mutta todelliset ongelmat alkavat, kun viimeisellä välitunnilla Arska koreineen katoaa.