Ihmettelenpä, ettei Aino Kallaksen vuonna 1914 ilmestyneestä novellikokoelmasta Seitsemän - Titanic-novelleja (Otava) ole otettu uusintapainosta edes tänä vuonna. Liki sata vuotta sitten kirjoitetut Titanicin haaksirikkoon liittyvät novellit eivät ole vähäänkään vanhentuneita. Novellit ovat vahvatunnelmaisia ja hyvin koskettavia. Päällimmäisenä tunteena niistä välittyy voimakas elämisen halu. Mitään sentimentaalista novelleissa edes rakkautta käsitellessään ei ole. Kallas kuvaa tilanteita ja tunteita myötäeläen ja paikoin kuin vereslihalla ollen. Novellien tunnetilat ja koskettavuus välittyvät voimakkaasti myös lukijalle. Kallaksen kieli on tiivistä, olennaiseen pyrkivää ja samalla kuulasta ja elävää.

Novelleista kuusi liittyy suoraan Titanicin haaksikkoon, näkökulma on laivassa ja pelastusveneissä olevien miesten ja naisten, novellissa 'Luomakunnan huuto' äänen saa koira. Kokoelman viimeinen novelli 'Johannes Sarkan uni' kuvaa haaksirikon uhrien ruumita keräämään lähteneellä laivalla työskentelevää suomalaissyntyistä miestä, joka ahdistuu vahvasti työn aikana. Kaikki novellit eivät ole pelastustarinoita, osa kuvaa vain tiettyjä hetkiä ja oikeastaan vain kahdessa novellissa kertoja selvästi kertoo tapahtumista pelastumisen jälkeen. Kallaksen myyttejä hyödyntävää kerrontaa edustavat omilla tavoillaan novellit 'Filemon ja Baukis', jossa valona tuhon keskellä loistaa vanhan avioparin rakkaus, viimeisen novellin sisältämät Johannes Sarkan uninäyt sekä kokoelman niminovelli. Kokoelman parhaisiin kuuluvassa 'Luomakunnan huudossa' tiivistyy koko haaksirikon kauhu ja ahdistus. Yhden koiran tuntemuksista ja kokemuksista kasvaa vertauskuva koko onnettomuudesta ja sen uhrien kohtalosta ja kuolemankauhusta.

Yritin etsiskellä tietoa olisivatko kokoelman novellit ilmestyneet jossain valittujen tai koottujen teosten painoksessa, mutta en löytänyt. Sen sijaan löysin Yle Areenalta kirjaan liittyvän keskusteluohjelman Epoookki-sarjasta (osa 5), jonka mukana on myös tekstinäytteitä, lukijana on Erja Manto.