1345829795_img-fbe9ab4a042d7ceffcfe55ba8Sarri Nirosen esikoisromaani Tähdenpeitto (WSOY 2012) ei takakannen mukaan ole nuortenkirja eikä se sitä tosiaan olekaan, vaikka sen päähenkilöinä on kaksi ylioppilaskirjoituksiin valmistautuvaa nuorta, Riina ja Joona. Kolmas päähenkilö on Helsinki, jonka vastakkaisilla laidoilla Riina ja Joona asuvat. Nuorten elämät hipaiset romaanin kuvaaman kevään aikoina toisiaan ohimenevästi ja liki huomaamattomasti.

Nironen kirjoittaa tietoisen etäännytetysti ja viileästi, romaani rakentuu ohilipuvista hetkistä ja pienten yksityiskohtien tarkasteluista. Lukiessa mieleen tuli eräänlainen ranskalainen älykkötyyli, mitä se sitten onkaan (en nyt keksi parempaakaan ilmaisua; käyttäisin termiä eksistentialismi jos uskaltaisin). Romaanin nuorten elämät ovat taitekohdassa, entiseen ei voi eikä haluta jäädä, mutta tulevaisuudestakaan ei vielä tiedetä, nuoret eivät tiedä minne suunnistaa. Kummankin taustalta löytyy vaikeuksia ja yksinäisyyttä. Riina elää äitinsä kuoleman jälkeen kahden alkoholisoituneen isänsä kanssa, Joonan vanhemmat ovat etäisiä ja selloa soittava Linnea-sisar sokea. Joona liimaa kattoonsa valoa heijastavia tähtikuvioita, Riina ostaa pastellinvärisiä tikkareita ja näkee maailman samana mutta silti muuttuneena kameran objektiivin läpi. Nironen ei piehtaroi ongelmissa, mutta yksinäisyys ja surullisuus ovat olennainen osa molempia nuoria ja samalla koko romaanin tunnelmaa. Jos ymmärtäisin jotain tähtitieteestä, voisin pohtia miten teoksen nimen viittaus tähdenpeittoon tulisi esiin kirjan tulkinnassa. Näillä tiedoilla se on jätettävä sivuun, mutta epäilen sen liittyvän etenkin Joonaan.

Ohilipuvien hetkien ja pienten yksityiskohtien lisäksi ja niihin olennaisesti myös kuuluvina romaania määrittävät yhteenkietoutuneina vastakkaisuus ja rinnakkaisuus, jotka ovat koko ajan olemassa kaikessa, niin tunnelmissa, henkilöissä kuin romaanin tapahtumissakin. Tällaisen henkilöstä ja tilanteesta toiseen lipumisen kirjailija hallitsee hyvin, siirtymät ovat sulavia. Seuraava lainaus kuvaa romaanin tunnelmaa ja laajemmin myös rakennetta hyvin:

 

"Talvi vaihtuu hitaasti kevääksi, mutta koti pysyy hiljaisena, ja kun vanhemmat ovat poissa kotoa, Linnea syventyy soittamiseen, ja talossa kuuluu äänieristyksenkin takaa sellon matalimmat äänet. Ne sekoittuvat hiljaisuuteen tummiksi pohjavireiksi jotka painavat seiniä lähemmäksi toisiaan, työntävät huoneita avarammiksi, koti tuntuu ahtaalta, koti tuntuu rajattomalta. Ja Joona kuuntelee ovien tai seinien takana, lukee kokeisiin, ei koskaan tarpeeksi paljon, mutta kuitenkin tarpeeksi jotta voi sanoa itselleen lukeneensa, ja talon täyttävät jousenvedot." (S. 53.)


Yhtä etäännytetysti kuin henkilöitään Nironen kuvaa myös Helsinkiä. Helsinki on alas viettäviä katuja, kadunkulmia, suojateitä, kahviloita ja Stockmann, kouluja, ruokaloita, raitiovaunukiskoja, metroja ja lähiöitä reunustavia metsiä. Kaupunki rakentuu pienistä yksityiskohdista tai laveista kokonaisuuksista, tunnistamattomista mutta yleisistä:

"Autot ajavat kaupungissa talojen ohi ja ympäri - ja sulanut lumi muodostaa pieniä jokia jotka valuvat katujen läpi, valuvat alaspäin autojen mukana, ja joet ovat katujen kivikynnysten vieressä ja kadut ovat talojen vieressä ja talot ovat toistensa vieressä; jotkut paikat erottaa toisistaan aita, jotkut asfalttiin piirretty viiva; jos kaupunkia katsoisi lentokoneesta käsin, näkyisi vain vihreää ja harmaata." (S. 69.)


Tähdenpeitto on tunnelmaltaan surullinen romaani, jonka loppu jatkaa sen läpi kulkenutta kaksijakoisuutta: siinä yhdistyy lopullisuus ja jatkuvuus.

Ja vaikka rinnastuksia ei tarvitsekaan tehdä, niin kirjailijanlaadun erilaisuudesta huolimatta sijoittaisin Nirosen (s. 1989) samaa ikäpolvea olevan, jo kolme kirjaa julkaisseen, Siiri Enorannan (s. 1987) kanssa samalle hyllylle: kummankin kirjallista uraa kannattaa seurata.