Anja Snellmanin romaanin Ivana B. (Siltala 2012) kansi on hopeanvärinen, se heijastaa lukijan kasvot himmeästi ja epäselvästi. Onko tässä yksi tulkintavihje kirjan lukemiseen? Ehkä, mutta silloin pitää kysyä ketä peilataan: lukijaa, kirjan nimettömäksi jäävää minäkertojaa, julkisuustyrkky Ivana B:tä vai simppelisti kaikessa laajuudessaan nykyistä mediamaailmaa? Niin tai näin, ei kannata jäädä kannen tuijotteluun, vaan avata kirja ja lukea mitä kansien väliin on sisällytetty. Sillä tämä romaani kannattaa lukea. Se on äksy, vihainen ja terävä analyysi kirjailijuudesta ennen ja nyt, julkisuudesta ja sen himosta, sanomisen pakon erilaisista tavoista ja merkityksistä. Ivana B. julistaa, taustoittaa, ihmettelee ja selventää, mutta koko ajan se on tiukan fokusoidusti kirjoitettua proosaa, romaani jonka ahmaisee kiinnostuneena, ja onhan siellä - mahdollisesti - se pienen pieni trillerimäinen juonnekin, johon romaanin sisällä viitataan.

Kirjan minäkertoja on keski-ikäinen naiskirjailija, joka kirjoittaa kirjeitä erityistason lyhytterapeutti Anna-Maija Parantaiselle, jota hän puhuttelee ammattinimekettä ja nimiä eri tavoin yhdistellen. Kirjailija on saanut riesakseen kirjailijakuuluisuuteen röyhkeästi pyrkivän bloggaajan Ivana B:n, joka blogissaan avautuu kaikesta mahdollisesta paitsi taustastaan ja joka rakentaa tulevaa kirjailijuuttaan julkisuuspelien avulla. Blogissaan Ivana B. hyökkää säännöllisesti kirjan minäkertojaa vastaan, joka joutuu edustamaan sivistyneitä keski-ikäisiä (nais)kirjailijoita, joiden kirjoilla pitäisi Ivana B:n mielestä olla palautusoikeus kirjakauppoihin, koska kirjan liepeessä oleva yli nelikymppisen kirjailijan kuva voi herättää  lukijoissa pahoinvointia.

Ivana B:n kautta Snellman tarkastelee yhä mediakeskeisemmäksi muuttunutta maailmaa sekä kirjailijuuden muutosta. Samalla tarkastellaan muuttuvaa kieltä ja kommunikointia, johon sosiaalinen media, verkkolehdet ym. tuovat oman sävynsä. Julkisuuden manipulointi ja julkisuuden maksimaalinen hyödyntäminen edustavat viestintätapaa, joka on romaanin kirjailijalle vierasta, vaikka hän tunnistaa samanlaista julkisuuden kaipuuta myös aiempien aikakausien kirjailijoissa. Uudenlaisen kirjailijuuden rinnalla avautuu näkymä minäkertojan omaan menneisyyteen ja kirjailijaksi tuloon, aikaan jolloin esikoisteosta saattoi kypsytellä vuosia salaa läheisiltä ja julkisuudelta. Kuva kirjailijoiden julkisuusarvosta Ivana B:ssä ei ole mustavalkoinen akselilla ennen-nyt, vaan kirjailijan muisteloista käy ilmi, että ennenkin blodi kiharatukka on saanut lehteen kuvansa suurempana ja muutenkin enemmän huomiota kuin tavallisemman näköiset kirjailijat.

Kielen ja kommunikoinnin erot näkyvät myös teoksen päähenkilöissä, sellaisiksi heitä kai voi kutsua. Kirjailijan ja Ivana B:n kielet eivät kohtaa, he eivät ymmärrä toistensa tapaa ilmaista itseään, he tuntuvat puhuvan aivan eri kieliä. Kirjailija on opiskellut klassisia kieliä, kuolleet kielet ovat hänen intohimonsa ja hän kääntää mm. muinaiskreikkalaisia tekstejä ja tuntee kulttuuria ja historiaa laajasti. Kirjailija pudottelee tekstiinsä taajaan latinan ja kreikankielisiä sitaatteja ja sanoja, kääntää nykyilmauksia mielessään muinaiskreikaksi. Blogiaan suomeksi ja englanniksi kirjoittavaa Ivana B:tä minäkertoja kuvaa pinnalliseksi ja typeräksi, joka lukee sanat väärin eikä tiedä sivistyssanojen merkityksiä. Mutta ns. tyhmyydestäkin voi tehdä julkisuusvaltin:

 

 

"Railakkaasti karkeuksia latelevan ja kiroilevan mediaprinsessa-blondihabituksen kehittämällä virheet ja mokat tuntuvat lopultakin vaan superfiksuuden ja suloisen indie-bimbouden alleviivauksilta. Vanhan tyylilajin uhrautuvainen ja velvollisuudentuntoinen kirjaväki menee transsiin pelkästä uutuudenviehätyksestä. Kun pulisee niitänäitä, provoaa ja mainitsee vaikka sivulauseessa älykkyysosamäärän samalla. Hups. Dramaturgia hallussa. Kuka niistä tohottavista toimittajanhärpäkkeistä lopultakaan jaksaa tarkistaa, kuulutko oikeasti johonkin helvetin Mensaan?" (S. 34.)


Ivana B. saa lukijan miettimään nykyisiä julkisuuspelejä, niiden härskiyttä, mutta myös onko aloittelevan kirjailijan myytävä itsensä julkisuudelle tuotteena saadakseen kirjansa julki ja teokselleen julkisuutta ja myyntivoittoja. Samalla on pakko miettiä onko perinteinen kirjailijuus, taiteen luomisen halu ja sanomisen/ilmaisun pakko väistymässä. Millainen on oikea, tosi kirjailija?

 

 

 

 

"Hyvä lyhytterapeutti Parantainen, on yö, ja haluaisin edelleen uskoa että kirjailijuudessa on pohjimmiltaan kysymys haavasta, sielullisesta vammasta, erikoislaatuisesta herkkyydestä. Jostakin sisäsyntyisestä. Voimaton haluni on väittää, että kirjailijaksi voi vieläkin tulla pieni, ruma, lihava, kalju, finninen, yksijalkainen, änkyttävä, autistinen - muistakaa Emily Dickinson ja Paavo Haavikko - harvahampainen tai vaikka kuusivarpainen ihminen. Eivät lehtien kulttuuriosastot vielä järjestä kirjailijoiden missikisoja." (S. 59.)