"Ajatus aukeaa äkisti kuin haava: vaikka minulle annettaisiin takaisin kaikki - talo, maapalsta, menetetty omaisuus - vaikka mennyt elämä palaisi ja vanha arki nytkähtäisi käyntiin kuin horroksesta täräytetty kello, osaisinko enää sitä elää? Ja onko oma kotimaa sittenkään muuta kuin pihapuun juureen sulaneen pälven levyinen ja saunarantaan johtavan polun pituinen matka? Hetki ensiaskeleesta vanhuudenheikkouden kompastukseen. Pääskysen kirkas kaari, jota et ehdi silmin mitata. Yöllinen sade, jonka metsä juo pois ja jota unesi lävitse et kuule." (S. 69-70.)


Kuinka hyvin Maritta Lintunen kirjoittaakaan. Hän saa kielen elämään, hengittämään ja lukijan pysähtymään johonkin kohtaan, makustelemaan ja nauttimaan lauseiden rytmistä, niiden rakentamasta tunnelmasta. Niin myös uusimmassa teoksessaan Sydänraja (WSOY 2012), monen äänen ja näkökulman varaan rakentuvassa romaanissa, jonka polttoaineina ovat suru, menetys ja sankaruus, kaipuu johonkin ehjään ja pysyvään, olkoon sen nimi vaikka toveruus.

Romaanin keskeisiä henkilöitä ovat nuori Ronja Sachse ja keski-ikäinen Eero Pöllä. Ronja on tiukan vasemmistoradikaalin nuorimmainen, joka 17-vuotiaana löytää sukunsa vaiettuun vesaan, isoeno Ottoon, liittyviä papereita ja dokumenttiromaaneja. Löytö muuttaa Ronjan elämän, johtaa hänet armottomaan kuntorääkkiin, armeijaan ja lopulta ääri-isänmaallisen Sydänraja-ryhmän jäseneksi. Puuseppä Pöllä puolestaan toimii välillä uskonlahko 'Palavan suitsukkeen ja mirhan' autokuskina Venäjän Karjalassa. Ronjan ja Pöllän tiet risteävät, ja silloin surun, syyllisyyden ja sankaruuden käsitteet joutuvat uudenlaiseen pyöritykseen.

Sydänraja kertoo ääriliikkeen pauloihin joutuneen nuoren naisen tarinan, ja tuon tarinan rakentumiseen tuovat muiden äänet (Pöllä, Otto, Oton isä, lähetyssihteeri Loponen) syvyyttä ja rinnakkaisia näkökulmia. Moniäänisyys on teoksen rikkaus, mutta osittain myös pieni kompastuskivi. Vaikka syyt siihen miksi Ronja kiinnostuu Otosta liki maanisesti ja tuntee veroa Sydänrajaan ovat ymmärrettäviä (isän keskusteluvuorovaikutukseen antautumaton vasemmistoälykköys, sekaiset perhesuhteet, yksinäisyys, eheyden ja toveruuden kaipuu), ei tytön hahmo kaikin osin kasva kiinnostavaksi. Ronjassa on nuoruuden ehdottomuutta ja kapeakatseisuutta, tietynlaista nykivyyttä käytöksessä enkä ainakaan minä lukijana saanut hänestä oikein otetta. Pöllän näkökulma Ronjan elämään ja elämään ylipäänsä on kokemuksen ja ikävuosien laajentamaa ja hänen kauttaan sankaruuden käsite saa uudenlaisia tulkintoja.

Mutta se moniäänisyyden kompastuskivi? Minulle se on siinä, että romaanin kiinnostavin henkilö katoaa äänineen ensimmäisen osan myötä. Tuo kiinnostavin ääni - jolta alun lainauskin on - kuuluu Oton isälle ja Ronjan isoäidin isälle, kanneljärveläiselle räätäli ja vaatturimestari Sachselle, joka sodan myötä menettää paitsi omaisuutensa ja mahdollisuuden tehdä työtään kunnolla myös yhteyden perheeseensä, vaikka he Ottoa lukuunottamatta yhdessä asuvatkin. Vaatturimestariin liittyvät teoksen kielellisesti upeimmat kohdat, Lintunen tavoittaa niissä herkkävireisesti kauneuden ja rumuuden, luopumisen harmauden ja elämänotteen haipumisen. Muutenkin romaanin 1940-luvulle sijoittuvat tapahtumat ovat romaanissa niin kiinnostavasti kuvattu, että ne ainakin tällä lukukerralla tuntuvat romaanin parhaalta annilta. Oton ja hänen isänsä näkökulmien risteämisessä on todellista dynamiikkaa. Siksi on harmi, että tämä vuoropuhelu jää pelkästään ensimmäiseen osaan. Tosin myönnän, että jatkuessaan vuoropuhelu olisi muuttanut teosta aivan toisenlaiseksi romaaniksi niin teemoiltaan kuin tarinoiltaankin.

Sydänraja on kuitenkin romaani, joka kannattaa lukea, se on kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Muuten surulliseen ja osin hyiseen teokseen huumoria tuo erilaisten "totuuksien" vastakkaisuus 'Palavan suitsukkeen ja mirhan' Karjalan matkasta kirjoitetun raportin ja Ronjan kuvausten välillä. Uskonlahkon ja Sydärajan vastakohtaisuuksien ja rinnakkaisuuksien kautta Lintunen tarkastelee miten eri tavoin Karjalaa tai Karjalan ideaa voivat erilaiset ideologiset järjestöt lähestyä. Niihin ja yksilöihin liittyen romaanin keskeisimpiä ajatuksia on, voiko (ja miten) menetyksestä ja surusta toipua, miten menetykseen liittyvää sukupolvetkin ylittävää traumaa pitäisi käsitellä. Vaikenemalla vai puhumalla?