Kahdeksan tavutetun helppolukuisen kirjan anti on aika mainio, tekstit liikkuvat hyvin yksinkertaisesta kielestä vaikeisiin dinosauruslajeihin ja perinteisiin satuihin, joissa vaaditaan jo enemmän paneutumista tekstiin.




Karen Wallacen kirjoittamissa ja Jackie Harlandin kuvittamissa Etsiväkoira-kirjoissa - Jäljet lumessa (Kustannus Mäkelä 2011, suomentanut Seija Kukkonen), Munavarkaita (2012), Kadonneet kissanpennut (2012) - koira ratkoo maatilan eläinten ongelmia. Eläimiä ei ole nimetty, mikä lisää tekstin lukemisen helppoutta eikä pienaakkosilla kirjoitettua tekstiä ole sivuilla paljon. Jokaisessa kirjassa keskitytään yhteen kirjannimen määrittämään ongelmaan: eläimiä peloittaviin jalanjälkiin lumessa (lumimies vai hirviö?), hanhen kadonneen munan etsintään ja traktorin mukana kadonneiden kissanpentujen etsimiseen. Kuvitus on hieman jäykkää ja perusyksinkertaista.

Kustannus Mäkelän Vihreä banaani -sarjaan kuuluvat Viidakkokoulu (Elizabeth Laird & Roz Davison, kuvitus David Sim, 2007; suomennos Terhi Leskinen) ja Dinosauruspäivä (Kate Agnew ja kuvitus Anna Jones, 2010, suomennos Terhi Leskinen) ovat tekstikooltaan edellisiä pienempiä ja ne myös sisältävät hieman vaikeampia sanoja, dinosauruslajien pitkissä ja hankalissa nimissä onkin tavaamista. Tekstiä ei kuitenkaan ole kovin paljon. Viidakkokoulussa käsitellään positiivisella otteella erilaisuutta. Päähenkilö Viivi-apina saapuu uuteen kouluun pyörätuolilla. Uusien ystävien saaminen on kuitenkin reippaalle tytölle helppoa ja kolmessa pikkukertomuksessa osoitetaan, ettei Viivin vamma estä osallistumista leikkeihin ja opetukseen, joskus vain tarvitaan hieman lisää mielikuvitusta. Iloisen kirjan miinus on kuvitus, jonka karhea ja jäykänoloinen lapsenomaista piirtämistä tai tussaamista hakeva tyyli on minusta aika ruma. Dinosauruspäivässä isä on vienyt Samin ja Roosan dinosaurusmuseoon. Päivä ei suju aivan niin hyvin kuin oli tarkoitus (isä ja Roosa eksyvät museossa Samista, isä onnistuu sotkemaan kahvilassa Samin dinopiirustukset punaiseen keittoon eivätkä kotona leivotut dinosauruskeksit näytä hyviltä, mutta onneksi kotiin palaavan äidinkin mielestä ne maistuvat mainioilta). Tarina on mukavan kotoinen ja iloinen. Kuvitus ei varsinaisesti häikäise, mutta ei ärsytäkään.



Sen sijaan Fabiano Fiorinin kuvitus Anne Rooneyn kirjoittamassa kirjassa Apua, hirviö! (Kustannus Mäkelä 2011; suomennos Seija Kukkonen) on onnistunut. Fiorin on tavoittanut mainiosti hirviötä sänkynsä alta etsivän Henkan ilmeet, hieman pastelliin taittuva väritys on samaan aikaan iloinen ja rauhallinen. Ja onneksi Henkkakin lopulta keksii miten hän voi rakentaa sängynalushirviölle ansan ja osoittaa vanhemmilleen, että tällä kertaa hirviö olikin totta.

Sampo Katajan kirjoittamassa ja Pekka Jussilan kuvittamassa jalkapalloaiheisessa Pab-lon pot-kussa (WSOY 2010) on jo paljon enemmän lukemista. Pablo aloittaa futiksen Pallopojissa, ja hän odottaa jännittyneenä ensimmäisiä treenejä tuntemattomassa porukassa. Pabloa puolestaan odottaa innostuneesti valmentaja Keijo "Kevin" Kiikainen - hän on varma, että Pablossa nimen vuoksi virtaa espanjalaista verta ja kaikki espanjalaisethan ovat erinomaisia jalkapalloilijoita! Pallopojissa on pikku-Messiä, Ronaldoa ja ties keitä, ja kaikki ovat niin innoissaan omista erityistaidoistaan, että joukkuepeli unohtuu ratkaisevassa ottelussa. Mutta onneksi Pablo on kotona harjoitellut hienoa kaalipotkua... Minua hieman häiritsi sivujen tukkoisuus. Tekstiä on sivuilla paljon, ja tikkukirjaimien käyttö tekee tekstistä raskaan oloisen, mitä mustavalkoinen tietokonekuvitus lisää. Tukkoisuus ja raskaus voivat vieroittaa heikompia lukijoita, mikä olisi harmi, koska tarina Pasi "Pablo" Purjosen jalkapalloilusta ja yhteispelin tärkeydestä on kiva.

Christopher Rawsonin Nokkelat noidat (Kolibri 2003; kuvitus Stephen Cartwright, suomennos Annukka Kolehmainen) sisältää kolme perinteisenoloista satua, mutta oikeastaan alkuperäisen nimen Stories of Witches olisi voinut kääntää vaikkapa Ilkiönoidiksi, koska vaikka satujen noidat nokkelia ovatkin, heidän keppostelunsa ovat kuitenkin ilkeitä (tavaroita kantava vaimo muutetaan hevoseksi, koska noita on kadottanut luutansa, toinen noita muuttaa pikkutytön koiraksi tytön oikeutetusti moitittua noitaa perheen eväiden syömisestä ja kolmas varastaa maanviljelijän vastalypsetyt maidot). Tarinoissa on satujen lumoa ja ne sopivat sellaisinaan iltasaduiksikin. Tekstiä sivuilla on melko paljon, mutta pienet kirjaimet, ladonnan väljyys ja värikkäät kuvat tekevät aukeamista ilmavia.