Sari Kaarnirannan Kadonnut vierelläni (Myllylahti 2011) on sellaista jännityskirjallisuutta, että on makuasia pitääkö sitä dekkarina vai ei. Dekkarimainen perusjuoni kirjassa toki on: hyvin hoidetulla pientaloalueella asuva kaunis ja toimelias, monin tavoin täydellinen äidinkielenopettaja Kati katoaa jälkiä jättämättä eräänä toukokuisena päivänä. Taakse jäävät lääkkeet, kännykkä, lompakko, nuori aviomies, kolme lasta edellisestä avioliitosta, huolehtivat vanhemmat sekä naapuri Heta, joka on pitänyt Katia ystävänään.

Heta on kirjan minäkertoja, ja hänen väsymyksen sumentamien ajatustensa läpi Katin katoamista puidaan. Taideterapeuttina toiminut kotiäiti Heta elää kolmen pienen lapsensa ja yliopistomiehensä Jukan kanssa keskellä harmaata ja väsyttävää arkea, jota määrittävät pienten kaksosten moniaat ruoka-allergiat ja niistä johtuvat äkilliset sairaalakäynnit sekä krooninen univaje. Parisuhteen piristystä Heta ja Jukka etsivät kalenteriin merkittyjen rakastelupäivien avulla. Kati on pitänyt omalla tavallaan huolta Hetasta, kutsunut kahville, hakenut lenkille ja ollut aina valmis auttamaan. Mutta vähitellen jokin on muuttunut, eikä Heta Katin katoamisen jälkeen kykene muistamaan milloin on nähnyt tämän viimeksi. Muutaman katoamista seuraavan päivän aikana Heta joutuu punnitsemaan suhdettaan niin Katiin, tämän perheeseen, Jukkaan kuin koko naapurustoon. Mitä kaikkea hän ei väsymysudussa kelluessaan ole huomannut eikä kuullut?

Kadonnut vierelläni etenee päivien ja kellonaikojen määrittämin luvuin. Pidin paljon kirjailijan kirjoitustyylistä. Kaarniranta kirjoittaa sujuvasti ja hyvin, hän tavoittaa tarkasti Hetan arjen hierteet ja väsymyksen sekä parisuhteen aiheuttamat turhaumat. Romaani onkin oikeastaan jännitysromaania enemmän vahva perhe-elämän analyysi, jossa tarkasteluun joutuvat niin parisuhteet kuin lasten, vanhempien ja sisarusten väliset suhteet. Juuri tässä arjen ja perheen kuvauksessa Kaarniranta on vahvimmillaan. Pidin etenkin siitä, että hän tavoittaa jotain todentuntuista ja aitoa väsyttävässä ja allergioiden vuoksi vaativassa pikkulapsiarjessa elävästä perheestä, jonka rinnalla elää täydelliseltä näyttävä perheidylli, eikä silti kirjoita lainkaan ankeaa proosaa tai hieman toisesta näkökulmasta sanottuna: ei kirjoita kriisialttiista arjesta ankeasti. Toivottavasti Kaarniranta julkaisee lisää kirjoja, tämän teoksen perusteella odotan kiinnostuneena seuraavaa.