Kolme dekkaria ja kolme pientä pettymystä.

Aloitetaan vaikkapa tulppaaneista ja esikoisdekkarista. Hollantilaisen Daniëlle Hermansin Tulppaanimurhat (Bazar 2012; Het tulpenvirus; suomennos Sanna van Leeuwen) sitoo yhteen kahta aikatasoa, 1600-lukua ja 2000-lukua. Ytimessä ovat tulppaanit, tulppaanikauppa sekä ajattelun- ja uskonnonvapaus. Hollannin 1600-luvun tulppaanimarkkinat ja alkmaarilaisen majatalonisännän murha tuntuvat liittyvän 2000-luvun Lontoossa tapahtuneeseen rikkaan hollantilaissyntyisen miehen murhaan. Hermans kertoo kiinnostavasti tulppanien historiasta ja 1600-luvun tulpaanimarkkinoista ja vie jännitystarinaansakin osin uskottavasti eteenpäin. Kaikki osaset eivät kuitenkaan loksahda kohdilleen. Juonenkuljetus nitisee eikä henkilöhahmoihin saada uskottavuutta, loppuratkaisukin jää hieman sekavaksi. Silti dekkarissa on sen verran kiinnostavuutta nimenomaan aihevalintansa vuoksi, että sen jaksaa lukea loppuun. Se saa myös odottamaan Hermansin seuraavalta romaanilta parempaa, aineksia kirjailijassa tuntuu olevan.

Mari Jungstedtia en esikoisdekkarin jälkeen olekaan lukenut. Nyt tartuin uusimpaan suomennokseen Hiljaisuuden hinta (Otava 2012; Den dubbla tystnaden, 2009; suomennos Taina Rönkkö), koska minua kiinnosti teokseen sitaistu Ingmar Bergman -teema. Idyllisellä pientaloalueella asuva kolmen perheen ystäväpiiri tekee joka kesä lyhyen lomamatkan ilman lapsia. Tällä kertaa matka suuntautuu Bergman-viikoille ohjaajan saaristomaisemiin. Retki kuitenkin saa ikävän lopun, kun eräs piirin jäsenistä löytyy kuolleena. Jungstedt kirjoittaa pääsääntöisen hyvin ja sujuvasti, mutta tarina ei vedä kovin hyvin. Teos on sarjan seitsemäs osa, ja se selittänee miksi romaanissa aivan turhantuntuisesti roikotetaan mukana perhevapaalla olevaa toimittaja Johan Bergiä, joka on Jungstedtin dekkarien päähenkilöitä poliisien Karin Jacobsson ja Anders Knutas lisäksi. Mitään olennaista Berg ei tähän osaan tuo, vaan tuntuu olevan mukana vain sarjan keskeishenkilöyden vuoksi. Luultavasti joku Bergman-tietäjä voi löytää kirjasta vihjeitä ohjaajan elokuviin, ehkä se lisää kiinnostavuutta. Nyt saatoin vain ihailla Jörn Donner -nimisen henkilön piipahtamista tapahtumien laitamilla.

Sujuvasti kirjoittaa myös Tuula T. Matintupa. Hän kirjoittaa mukavan perinteisiä dekkareita, jotka pureutuvat arkeen ilman suurta ankeutta ja joissa on sopivasti rosoa ja huumoria. Uusin teos Syntymään tuomittu (Mäkelä 2012) on jälleen hyvin etenevin lausein kirjoitettu, mutta tällä kertaa tarinasta jää uupumaan viime silaus. Henkilöhahmot ovat kiinnostavia, samoin aihe, joka sivuaa kirjailijuutta, julkisuutta, perhesuhteita ja hieman virtuaalimaailmaakin. Päähenkilönä on rikosylikonstaapeli Alina Mänty, uusi päähenkilö Matintuvan tuotannossa. Alinassa on särmää, mutta ei ylivuotavasti, ja siten aineksia kiinnostavaksi dekkarihahmoksi. Harmi, että juonen ja koko tarinan kuljetus onnahtelee sen verran, ettei teos yllä Matintuvan parhaisiin. Harmi myös siksi, että dekkarin teemat ovat kiinnostavia ja Matintuvan kirjoittajanlaadulla niistä olisi voinut saada enemmänkin irti.