Laura Paloheimon esikoisromaanin Klaukkala (Otava 2012) sisällön voisi tiivistää yhteen lauseeseen: "Fashionista Bridget Jones löytää Strömsön." Tiivistys kertoo kaiken ja on silti karkean yksinkertaistava eikä tee oikeutta Paloheimon mainiolle romaanille.

1347444232_img-fa87ff4344722ce6c315fb3bbKlaukkala on ehtaa chick litiä - tai kirjailijan mukaan blingblingiä -suomalaismaustein. Muodista kiinnostuneet saavat teoksesta rutkasti enemmän irti kuin tällainen käsilaukun arkikäytännöllisyyttä korostava naisihminen, joka ei todellakaan erota Birkin- ja Kelly-laukkuja toisistaan, saati että osaisi edes näyttää ne valokuvista. Mutta onneksi kirjassa on muutakin kuin pitkä lista tuotesijoittelua (josta muuten lukijaa varoitetaan jo alkusivuilla), vaikka muoti- ja vintagevaatteet ja -asusteet ovatkin romaanissa keskeisessä ja perustellussa asemassa.

Kolmikymppinen Julia Hoppu (ja kyllä, nimi on enteellinen) on omaksi helpotuksekseen karistanut kotiseutunsa Klaukkalan tomuhiukkaset jaloistaan eikä ole taakseen kurkkinut. Hän on päässyt kiertelemään maailmaa ja on viimeinkin päässyt todenteolla rakentamaan hääkansiota. Sulhanen on suomenruotsalainen unelmaprinssi, kahvi-imperiumin perijä Robin, jonka ruskettuneen otsan peittää ihanan vaalea heilahteleva otsatukka - ja jonka suusta sinkoilee päättymätön faux pas -lista, johon Julia katastrofaalisesti mokaillen yrittää sopeutua. Mutta kaikki ei olekaan silkkaa Louboutainin korkokenkää eikä Armanin kultamekkoa. Todellisuus jysähtää hienojen kulissien keskellä suoraan Julian muotimeikein silattuille kasvoille. Julia ei kuitenkaan ole pelkkä muodin kuiskailuja kuunteleva fashionista. Kaiken eksyksissä olemisen keskelläkin hän tietää itsestään tärkeän perusasian: "Antaisin piut paut Charlien enkeleille, tästä lähtien kuuntelisin vain ja ainoastaan sydäntäni. Hupsu ja hukassa se oli usein ollut, mutta väärässä ei koskaan." (S. 135.) Ja niin alkaa Julian kivulias matka takaisin Klaukkalaan.

Sydämensä lisäksi Julian apuna on hänen oma verraton listailutaitonsa, joka eroaa olennaisesti Robinin listailusta. Julia näet on kyvykäs tarkistamaan ja muuttamaan käsityksiään. Tärkein ja kirjallisesti hauskin listaoivallus on Julian halu määritellä ihmiset sen mukaan millainen laukku heitä parhaiten kuvastaa. Laukkumääritelmät ovat hyvin kiteytettyjä, ja ne onnistuvat purskauttamaan lukijasta mojovat naurut. Huumori on muutenkin olennainen osa Paloheimon romaania, mutta pelkästään kevyen pinkki naurupommi teos ei ole.

Pohjimmiltaan Klaukkala on kuvaus nuoren naisen unelman ja oman itsen etsimisestä ja löytämisestä, identiteetin rakentumisesta ja asioiden hyväksymisestä. Julian kasvu näkyy myös teoksen kielessä. Romaanin alkupuoli on kielenkin tasolla hengästyttävän hektistä menoa työkiireineen, juhlineen, matkoineen ja mokailuineen. Kun Julian unelmat romahtavat ja alkaa itsetutkiskelun aika, muuttuu myös tarinan kerronnan vauhti. Huumori vähenee, lauseet tuntuvat pitenevän, tarinan rytmi hidastuu ja antaa enemmän tilaa Julian pohdinnoille. Samalla Julian katse avartuu ja hän alkaa nähdä ympärillään olevat ihmiset tarkemmin kuin muotilehtien kuvaihanuudet. Jokin uusi alkaa rakentua Julian mielessä.

Kirjan ongelma on sen suuressa henkilömäärässä. Teos vilisee toinen toistaan kiinnostavampia hahmoja, joista osa jää turhan pieneen osaan, liian avoimiksi ja liki maininnan varaan, vaikka heidän merkityksensä Julian kasvulle on tärkeää. Sivuhenkilöissä on särmää ja valmista tarttumapinnan kulmaa, joten heistä olisi lukenut mielellään enemmänkin. Tosin 319 sivua asettavat tiukat rajat kerronnalle, tarkempi syventyminen muutamaan sivuhenkilöön olisi kasvattunut sivumäärää helposti sadalla. Henkilömäärä tuo myös tekstiin hieman hyppivän tunnelman.

Mutta kun pieni jupina jätetään sivuun, voidaan alun pikkutiivistystä laajentaa. Paloheimo kirjoittaa kunnon chick litiä sujuvasti ja hyvin, kielen nyansseja muuntaen tarinan niin vaatiessa. Hän osaa rakentaa tarinaa, annostella sopivasti huumoria ja pitää yllä lukijan mielenkiintoa. Aito tarinankertomisen halu välittyy lukijalle ja se on hyvä asia. Kirjan voi ahmaista kunnon hömpäntarpeeseen vintagemuotiviitteistä nauttien tai tarttua kirjan vakavampiin sävyihin. Ja juuri niistä kahdesta piirteestähän kunnon chic litin muun muassa tunnistaa!

Minua Klaukkalan aitoa ihmisten ystävällisyyttä, toisista välittämistä ja yhteisöllisyyttä korostava loppu miellytti suurensuuresti. Tiivistänpä vielä: kirjan lopussa on voimaannuttavaa iloa ja onnistumisen tunnetta. Mitä siitä jos ratkaisuihin päädytään hömppäkirjallisuuden kaavojen mukaan kovin helposti vaikeuksista selviten, sehän on osa genreä. Tästä kirjasta jää hyvä mieli.


PS. Oman laukkustatuksensa voi testata täällä.