1352326448_img-56c736349e93ab8e3af6c3634Mila Teräksen uusi nuortenkirja Perhosen varjo (Otava 2012) yhdistää ennakkoluulottomasti fantasiaa ja realistista nuortenkirjallisuutta, keijuja, anoreksiaa ja kasvukipuja samaan pakettiin. Ikävä kyllä minun luennassani yhteispaketti vaikuttaa hieman repsottavalta eivätkä osaset kaikin osin sulaudu onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Ja se on harmi, koska kirjassa on paljon hyvää ja siinä olisi erinomaiset ainekset kahdeksi aika erilaiseksi nuortenkirjaksi. Olisiko kannattanut selkeästi keskittyä vain toiseen tyylilajiin tai kirjoittaa todellakin kaksi erillistä teosta, joista toinen olisi keskittynyt anoreksiaan ja kasvukipuihin, toinen ollut puhtaasti fantasiaa?

Kohta neljätoistavuotias Linnea asuu äitinsä ja äidin nuoremman poikaystävän Kammo-Kimmon kanssa, Lauri-veli on avioeron myötä muuttanut isän luo. Linnea ei viihdy kotona eikä koulussa. Kun hän saa Usvalan kartanossa asuvalta isoäidiltään Maria Florensialta kutsun kesäloman viettoon, hän matkustaa kartanoon äitinsä vastusteluista huolimatta. Suvussa on salaisuuksia, joista vaietaan Linnean lähellä eikä kukaan ole koskaan kertonut mitä äidin Daalia-sisarelle on tapahtunut. Kartanossa Linnea huomaa, että suvun ja kartanon salaisuuksista vaietaan yhä.

Mutta myös Linnea vaikenee salaisuuksistaan ja toiveistaan. Hän kätkee ruokaansa lautasliinoihin ja jäteastioihin, välttelee rasvaa, leipää ja lopulta kaikkea ruokaa, juoksee ja voimistelee, mutta silti ääni hänen päänsä sisällä ruoskii yhä suurempiin kieltäymyksiin. Linnea laihduttaa, koska hän haluaa tulla näkyväksi muiden silmissä, hyväksytyksi ja onnelliseksi 32-koon maailmassa. Linnea saa kartanossa oleillessaan ystävän, lähistöllä asuvan valokuvausta harrastavan romanitytön Valerian. Linnea myös rakastuu saksofonia soittavaan Mikaeliin. Kartanon vieressä olevassa salaperäisessä Valkmetsässä kerrotaan asuvan keijuja ja muuta vanhaa väkeä. Kartanossa lentelee isosiipinen valkea perhonen, jolla tuntuu olevan jokin viesti Linnealle.

Mikä kirjassa on hyvää? Teräs osaa kirjoittaa kauniisti taipuvia lauseita, kuvailla herkästi luontoa ja pieniä, ohikiitäviä hetkiä. Samoin hän tavoittaa erittäin hyvin Linnean epävarmuuden ja pettymyksen tunteet, kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunnot sekä kasvamisen ja aikuistumisen herättämän ahdistuksen. Linnean pohdinnat ovat vimmaisia, tunnistettavan teiniangstisia. Ongelma vain on, että kansanperinteeseen ja satuihin taipuva fantasia ja realistisen ahdistava anoreksian kuvaus eivät istu yhteen, niiden yhdistäminen ei kirjassa toimi. Keiju-teeman käyttäminen yhtenä asioiden taustasyynä on aikaa kaukaa tempaistu, vaikka ne tekstin perusteella toisiinsa voikin yhdistää. Suurin syy yhteensopimattomuuteen on erilaisten kerrontatyylien käyttö. Realistinen anoreksian kuvaus ja herkkävireinen mutta hieman puolitiehen jäävä fantasia eivät sulaudun teksteinä yhteen, ja se syö kirjan uskottavuutta. 

Perhosen varjo osoittaa kuitenkin, että Teräksellä on kykyjä kirjoittaa herkkäkielistä, puhdasta satufantasiaa nuoren tytön kasvusta ja identiteetin etsinnästä, samoin kuin vastaavasta kasvusta ja anoreksiasta realistisesti. Samoihin kansiin laitettuna tyylit tönivät toisiaan, ja luettavaksi jää kirja, jossa ei oikeastaan ole mitään vikaa, mutta joka silti ei oikein toimi.

Tai ehkä on niin, että yhdistelmä ei toimi aikuislukijalle. Teinitytöille, jotka painiskelevat monien samanlaisten tuntemusten kanssa kuin Linnea, kirja voi antaa paljonkin. Siksi Perhosen varjo on päätynyt vinkkauskassiini.