1353095753_img-de77f09bb59eb5d321f925a01Lotta-Liisa Joelssonin esikoisteos Vivika (Art House 2012) on onnistunut esikoisteos. Vivika on kauhuromaani tytöille, tapahtumat kietoutuvat eri-ikäisten tyttöjen ympärille. 

Pienen asutuskeskuksen koulussa on kahdeksan vuotta aiemmin ollut eri-ikäisten koulutyttöjen murhasarja. Syyllistä ei ole saatu kiinni ja vuosiksi murhateot ovat loppuneet. Mutta nyt, romaanin prologissa, nimettömän minäkertojan ystävätär Vivika on murhattu tyttöjen viettäessä kesälomaa minäkertojan kotona kahden. Vivikan kuoleman jälkeen minäkertoja alkaa muistella menneitä tapahtumia ja sitä miten he yhdessä Vivikan kanssa ovat vuosien varrella yrittäneet selvittää tapahtumia.

Romaanin tyyli on pidättyvä, kerronta paikoin unenomaista, mitä lisää kaupungin kesäinen tyhjyys ja kahden nuoren tytön täydellinen irrallisuus muista ihmisistä. Joelsson kirjoittaa sujuvasti ja varmasti. Tunnelma ei horju, vaan arkisten ja unenomaisten kuvausten kautta kauhua kasvatetaan vähitellen niin nykyhetkessä kuin kertojan muistoissa. Keskiössä ovat nuorten naisten kasvu, ystävyys ja toisista irtaantuminen sekä erilaisten naiskuvien hienovarainen rinnakkaintarkkailu. Vivikan loppu jättää paljon auki ja mahdollistaa erilaisia tulkintoja, mikä on samalla hämmentävä ja hatunnostatuksen arvoinen asia. Oma tulkintani on, että kirjassa puhutaan koko ajan yhdestä ja samasta tytöstä, jonka unimaailmaan tai mahdollisesti järkkyneeseen mieleen teos kurkistaa. Ei välttämättä ollenkaan oikea tulkinta.

Romaanin hurjaa antia ovat myös tekstin lomaan sisällytetyt sadut, joita minäkertoja lukee salaperäisestä, sattumalta löytämästään vanhasta satukirjasta. Tutut sadut (mm. Lumikki, Tuhkimo, Punahilkka) ovat Vivikassa muuttuneet makaabereiksi ja groteskeiksi uudelleentulkinnoiksi satujen teemoista. Vastapainoksi romaanin toteavalle kerronnalle Joelsson käyttää saduissaan uhkeaa ja sadunomaisuuden säilyttävää kieltä, ja hänen tapansa kertoa tutut sadut uudelleen vinksauttaa ne aivan uuteen kuosiin ja antaa vanhoillekin versioille uudenlaista tulkintamallia. Vivikan kokonaistulkintaan groteskit sadut antavat paljon lisää. Varsinkin naiskuvaa, naisen seksuaalisuutta ja äitimyyttiä käsitellessään ne laajentavat romaanin ja sen minäkertojan tulkintaa varsin pitkälle.

Joelsson jättää paljon auki, hän tuntuu luottavan lukijan kykyyn tehdä omia tulkintoja. En osaa verrata romaania kauhugenreen yleisesti, koska en lajia juurikaan tunne. Vivika on joka tapauksessa hyvin kirjoitettu, kauhua ja jännitystä tarkasti annosteleva teos, johon unenomaisuus ja vanhojen satujen uudelleentulkinnat tuovat persoonallista näkemystä.