1353081878_img-9af44e30881f04cb5928000e1Marjo Niemen uusimman romaanin Ihmissyöjän ystävyys (Teos 2012) ensimmäisillä sivuilla mietin jaksanko lukea omalaatuisen töksähtelevällä kielellä kerrottua tarinaa. Vähitellen kerronnan tapa alkaa avautua ja kulmikkuuskin lievenee, mutta aivan helpolla teos ei lukijaansa päästä. Teksti vie lukijan pois mukavuusalueeltaan, mutta sen vastapainoksi niin kielessä kuin tarinassa on imua, joka saa lukemaan lisää ja etsimään rinnakkain, päällekkäin ja lomittain kulkevien ja toisiinsa törmäilevien tasoja alta romaanin tiukinta ja merkityksellisintä ydintä. Lopulta kirja on ahmaistava viimeiselle sivulle asti yöunia uhmaten. Lukukokemuksestä jää, jos ei nyt seesteinen, niin ainakin hieman kirkastunut olo.

Mistä romaanissa sitten on kysymys? Sen lukuisia teemoja ovat muistaminen ja muisti, suru, kirjoittaminen ja kirjailijuus, rikkaus ja köyhyys, ulkopuolisuus sekä Eurooppa, Euroopan kammottavan sotaisa historia. Nimettömäksi jäävä minäkertoja, läheisimmän ystävänsä kuoleman vuoksi surusta raivopäinen naiskirjailija, kirjoittaa Suurromaaniksi nimeämäänsä teosta, jonka teemana on Eurooppa ja maanosan historia. Ystävätär Sonja, rikkaan helsinkiläisperheen tytär, on Brysselissä astunut kanavaan eikä kirjailija kykene ymmärtämään miksi ihminen, jolla on kaikkea, voi tehdä itsemurhan. Sonja on parikymmentä vuotta aiemmin vetänyt köyhistä ja ankeista oloista kotoisin olevan kirjailijan teini-ikäisenä Helsinkiin uuteen elämään, kiinni menestyksen syrjään. Sonjan kuoleman jälkeen kirjailija alkaa kyseenalaistaa ystävänsä ja tämän perheen motiiveja. Vähitellen salaisuudet alkavat paljastua, ja samalla kirjailija joutuu myös katsomaan omaan menneisyyteensä, jonka hän on halunnut unohtaa. Alkukotia on kaikkien parasta selviytyäkseen mietittävä, niin pikkukaupungin köyhyydestä pääkaupungin hienostotaloihin muuttaneen suomalaisen kirjailijan kuin kenen tahansa eurooppalaisen.

Kirjailijan surun kuvauksen rinnalla kulkee hänen Sonjalle omistamansa kirjan, Suurromaanin, käsikirjoitus, joka alkaa yhä tiukemmin poimia aineksia oikeasta elämästä, kirjailijan henkilökohtaisista tunteista ja elämästä. Romaanikäsikirjoitus on tiukan pidättyvä ja rauhallisesti pohdiskeleva teksti, kun taas kirjailijan päänsisäinen vyörytys on vimmaista ja raivoa uhkuvaa. Hän on romaaniaan valmistellessaan tunkeutunut syvälle Euroopan historiaan ja tuntuu kantavan kaikkea eurooppalaisen ihmisen vuosisatojen aikana kartuttamaa syyllisyyttä. Historiasta hän poimii vain sorron, vääryyden, epätasa-arvon, tuhon ja kuoleman, mikään kaunis tai positiivinen ei läpäise kirjailijan tunnerekisteriä eikä päädy hänen pohdintoihinsa. Samalla torjunnalla ja raivolla hän suhtautuu myös ympäristöönsä ja ystäviinsä.

Kirjailija on temmattu etuoikeutettujen rikkaiden elinympäristöön, ja hän pohtii jatkuvasti rikkauden ja köyhyyden - rikkaan ja köyhän ihmisen - välistä suhdetta ja suhteettomuutta, luottamusta. Kirjailija katsoo omistavansa vain ruumiinsa, kirjoittaminen on hänen ainoa vahvuutensa ja ehkä myös hänen maksunsa uudesta elämästään - etuoikeutetuilla on varaa toimia mesenaatteina köyhille taiteilijoille.

Rikkauden ja köyhyyden sekä Euroopan historian käsittelyn rinnalla kiinnostavinta romaanissa ovat kuitenkin kirjailijuutta ja kirjoittamista koskevat pohdinnat. Taloudellisen epätasa-arvon, historian kauheuksien ja eurooppalaisen ihmisen kohtuuttomuuden käsittely jää kirjailijan horjahtelevassa mielessä usein liki pelkästään vimmaisen paasauksen tasolle, vaikka paljon ajateltavaa hän nostaakin esille. Kirjoitusprosessia kuvatessaan romaanin minäkertoja tulee raottaneeksi jotain salaperäistä kirjailijuuden ja kirjoittamisen peittävää verhoa ja siitä lukija kiittää, vaikkei uskokaan (eikä ainakaan toivo) kovin monen reaalimaailman kirjailijan hulluuden valtaan kirjoittamisprosessin aikana joutuvan.

Niemen romaanin ansiot ovat monet. Pidin teoksen vimmaisuudesta ja etenkin siitä, miten Niemi käyttää kieltä tavoittaakseen minäkertojansa raivokkuuden ja päälle pakkomielteenomaisesti vyöryvät pohdinnat. Lauserakenteet ja tarkasti käytetty toisteisuus sekä romaanikäsikirjoituksesta minäkertojan mietteisiin valuvat tekstinpätkät rytmittävät tekstiä omalakisesti. Hyvää on myös se, että Niemi ei yritäkään jäsentää historian opetuksia oppikirjamuotoon, vaan päästää historian vyörymään hallitsemattomasti kirjan sivuille. Vaikka päähenkilö veteleekin yhtäläisyysmerkkejä menneisyyden ja nykyisyyden välille, kaikki pysyy silti kaaoksena ja huutavana vääryytenä. Lopulta armahdus on löydettävissä vain yksilötasolla ja armahtaa voi vain itsensä tai kaikkein lähimpänsä, vasta sitten voi edes hetken elää seesteisesti.

Kirjan kansi tavoittaa romaanin tunnelmaa mainiosti. Euroopan maarajoista heittyvät pitkät varjot eivätkä vapauden, veljeyden ja tasa-arvon värit (jos ne poimii Ranskan lipusta) peitä mustaa. Tätä Eurooppaa kannen naishahmo (minäkertoja) katselee sivusta, ja jos pitkälle menevää tulkintaa soveltaisi: alkukoti-Afrikasta käsin.

Teoksen lopussa oli lueteltu keiltä romaaniin on poimittu lainauksia. Olisin toivonut, että olisi myös mainittu lainatut teokset sekä millä Ihmissyöjän ystävyyden sivulla lainaukset ovat. Ainakin minulle ne jäivät avoimiksi ja tunnistamattomiksi. Tämän kirjoituksen otsikko on muuten Ihmissyöjän ystävyyden sivulta 328.