1355247421_img-26fdf9020493e8fbcdee41905Majavia, luonnonsuojelua, erilaisuutta ja maagista realismia yhdistävä Kirsti Ellilän Majavakevät (Karisto 2012; kuvitus Kirsi Haapamäki) on yksi tämän vuoden Arvid Lydecken -ehdokkaista, mikä ilahduttaa minua kovasti. Luin kirjan joku aika sitten ja pidin siitä kovasti. Rauhallisesti etenevä kerronta pitää otteessaan ja vaikkei Majavakevät missään mielessä mikään jännäri olekaan, sen juonenkäänteitä seuraa kiinnostuneena ja päähenkilö Hillan pyrinnöille peukkuja pidellen.

Hilla on 12-vuotias Kolumbiasta Suomeen adoptoitu tyttö, joka kokee olevansa erilainen ja ei-toivottu niin perheessään kuin koulussaan. Äidin kauan sitten kiukkuisena hetkenä lausuma tokaisu on jäänyt Hillan mieleen ja saanut hänet uskomaan, että äiti haluaisi palauttaa hänet takaisin Kolumbiaan.

Erilaisuuden tunnetta lisää myös Hillan lähes pakkomielteinen kiinnostus lähilammella asustavia majavia kohtaan, joita tyttö valokuvaa jatkuvasti. Hilla tuntee selittämätöntä yhteyttä majavien kanssa, lisäksi häntä kiinnostaa valokuviin ilmestyvä salaperäinen hahmo. Mutta majavalampi on vaarassa. Maanomistajat, isäntä Korpelainen etunenässä, haluavat räjäyttää padon, jotta heidän metsiensä arvo ei laskisi. Hilla puolestaan on valmis tekemään mitä tahansa puolustaakseen majavia ja lampea. Hillan rinnalle toiseksi päähenkilöksi nousee Ilpo, joka yllättävästi pääsee vaikuttamaan majavalammen kohtaloon. Hillan ja Ilpon ystävystyminen on kuvattu hyvin, heidän töksähtelevissä kohtaamisissaan on sopivasti säröä ja särmää.

Majavakevään rauhallisen kerronnan lisäksi pidin luonnonsuojeluteeman käsittelystä sekä ennen kaikkea maagisen realismin sävystä, jota ei ole selitelty eikä alleviivattu. Teoksen realistisessa maailmassa on maagisuuden mentävä aukko - unelma tai uni - joka mahdollistaa Hillan ja majavien kohtaamisen, mutta jolle ei anneta seityksiä, lukija voi tulkita tapahtumat itse.