En olisi varmaan tähän romaaniin tarttunut, ellei ystäväni olisi sitä suositellut. Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala (Tammi 2012; When God Was a Rabbit 2011; suomennos Aleksi Milonoff) on nuoren naisen kasvukertomus. Teoksen läpi kulkevat vahva ystävyyden, laajennetun perheyhteisön ja rakastamisen vaikean taidon sekä ennen kaikkea uskon ja elämään luottamisen teemat. Romaani kannatti lukea, se on sujuvasti kirjoitettu ja käännetty, tarinaltaan kiinnostava ja se piti otteessaan yllättävilläkin käänteillään. Silti se jätti ristiriitaisen olon.

Romaanista näet jäi tunne, että siitä olisi saanut vieläkin paremman. Kaikki oikeat palaset ovat olemassa, monet tunne- ja tarinakoukut, mutta jotenkin tuntui, että kirjailija ei ole malttanut syventää tai korostaa niitä tarpeeksi. Ehkä palasia yksinkertaisesti on liikaa? On traumaattista salaisuuttaan peittelevä pikku tyttö, häntä suojeleva homoseksuaali isoveli, omia surujaan ja epäonnistumisiaan hautovat vanhemmat, kuuluisa näyttelijätäti, mahdollisesti yliluonnollisia kykyjä omaava ystävätär, puhuva kani, persoonallisia ystäviä, Cornwall, New York, WTC-iskut, realistista kerrontaa, sadunomaisuutta ja fantasiahäivettä. 

Moni kiinnostava asia sysättiin suotta syrjään. Esimerkkinä teoksen nimen kani, joka kyllä kulkee teoksen läpi, mutta jonka todellista merkitystä ei teoksessa ole mielestäni pohjustettu tarpeeksi tai sille ei ole teoksessa annettu niin merkittävää osaa kuin nimi antaisi odottaa. Romaaniin kudottu fantasiatyyppinen aines - jota liitetään paitsi kaniin myös päähenkilö Ellyn ystävään Jennyyn - tuntuu välillä siltä, ettei kirjailija ole uskaltanut luottaa siihen tarpeeksi rikkoakseen realistista kerrontaansa enemmän.

Winman kirjoittaa hieman etäännytetysti, mikä tyylillisesti toimii johonkin asti mutta kääntöpuolena on se, että henkilöt jäävät hieman etäisiksi. Se on todella harmi, koska kirjailija on marssittanut romaaniinsa laajan ja värikkään henkilögallerian, jonka kaikilla jäsenillä olisi mahdollisuus nousta todella vahvoiksi ja jopa rakastettaviksi hahmoiksi. Kirjailija kuitenkin pitää heidät etäällä, ei tuo heitä tarpeeksi lähelle eikä syvennä heidän henkilökuviaan. Syynä voi olla itsensä yksinäiseksi ja erilaiseksi tunteva minäkertoja Elly, joka ei voikaan tietää kaikista kaikkea. Toisaalta Ellyn läheiset suhteet perheenjäseniin ja muutamiin ystäviin antaisivat mahdollisuuden henkilökuvien syventämiseen. Kertojaan liittyy myös kerronnallinen ratkaisu, joka toistuessaan alkaa tuntua kikkailulta. Monen monien kappaleiden lopussa hän heittää jonkin tulevaisuuteen liittyvän paljastuksen, koukun joka kyllä saa lukijan jatkamaan lukemista mutta lopulta tapa alkaa tuntua itseisarvoiselta.

Kaikista varauksista huolimatta teosta voi suositella luettavaksi. Se on mukaansatempaava lukuromaani, ja parhaimmillaan Winman kirjoittaa todella hienosti ja koskettavasti. Ylläolevat rutinat tulevatkin siitä harmistuksesta, että kirjailija ei ole hyödyntänyt kunnolla kaikkia teokseen kirjoittamiaan tarinankäänteitä ja henkilöhahmoja. Mutta Kani nimeltä jumala onkin esikoisromaani, ehkä seuraavassa romaanissa Winman onnistuu vielä paremmin.