Vietin miellyttäviä lukuhetkiä Markku Karpion nuortenromaanin Mun isäni on avaruusmies (Tammi 2012) parissa. Karpio kirjoittaa sujuvasti etenevää ja vivahteikasta kieltä, rakentaa mukavaa tarinaa arkisista palasista ja kuvaa oivaltavasti miten nuoren pojan surun ja kaipauksen tunteet lomittuvat jokapäiväiseen elämään ja uuden ympäristön havainnointiin.

Suru nakertaa kuudesluokkalaisen Aleksin mieltä, koulunkäynti ei innosta eikä omassa elämässään eteenpäin pyrkivän äidin uusi miesystävä Mika ole vielä saavuttanut Aleksin ja Shurka-koiran luottamusta. Ratkaisuksi tarjotaan lyhytaikaista paikanvaihdosta: Aleksi muuttaa koiransa kanssa Turusta muutamaksi joulukuiseksi viikoksi Jonni-serkkunsa luo Fyrön saarelle ulkosaaristoon. Aleksi on käynyt saarella vain kerran aiemmin, eräänä kesänä jolloin myös isä oli mukana.

Nyt isää ei enää ole kuin muistoissa ja pojan mukanaan kantamassa valokuvassa. Kuvalle Aleksi näyttää laivan ikkunasta joulukuista merta ja saaristoa sekä kertoo päiviensä kulusta. Karpio kirjoittaa todella hienovireisesti Aleksin tuntemasta isänikävästä. Salaisuudeksi jää mitä isälle on tapahtunut, hän on ilmeisesti kuollut mutta kuolinsyy (onnettomuus, itsemurha tai sairauskohtaus) jää salaan. Vihjeitä voi halutessaan tekstistä etsiä ja ehkä löytääkin, mutta tärkeintä on seurata Aleksia ja sitä miten saaristolaisympäristössä muistot asettuvat uudenlaisiin asentoihin ja isästä voi päästää irti luottaen siihen, että isä silti pysyy ajatuksissa mukana. Silloin on helpompi huomata mitä kaikkea hyvää elämässä on tarjolla juuri nyt. Ehkä äidin miesystävänkin voi hyväksyä.

Vaikka kirjan pohjavireenä kulkee Aleksin tuntema suru ja kaipaus, ei teos silti ole surullinen eikä ahdistava. Saaristolaiselämän arkea kuvataan realistisentuntuisesti, mutta ripaus idylliä on toki mukana. Kaikki tuntevat toisensa, apua saadaan sitä tarvittaessa, koulussa on vain muutama oppilas ja kouluruokailu tapahtuu paikallisessa hotellissa. Turha mainitakaan, että ruuat peittoavat Aleksin oman koulun lounaat mennen tullen. Aleksi ja Jonni asustelevat miesporukalla Jari-enon kanssa, koska Jonnin Miia-äiti on kahden viikon työkeikallaan ruotsinlaivalla. Ikävä tulee esiin myös Jarin ja Jonnin myötä, perheenäiti kun tuntuu olevan perhettä suvereeneimmin pyörittävä henkilö. Pienin keinoin Karpio ujuttaa tekstiin elämän monenlaisia sävyjä, ote on humaani ja myötäelävä ilman paatoksen häivää. Ystävyyden kuvaus toimii romaanissa myös mukavan arkisella ja luonnollisella tavalla. Pienestä asti yhteen hitsautuneet serkukset, "veljekset kuin ilvekset", ovat toisilleen lojaaleja ja tunnistavat toistensa mielenliikkeet pienistäkin ilmeistä. Väleihin ei ole pakolla rakennettu ristiriitaisuutta, vaan ystävävyyden lämpö lämmittää lukijaakin. Myötämielistä hymyilyä lukijassa herättää myös Jonnin orastava ihastuksenpoikanen uuteen luokkakaveriin Jennaan.

Karpio kuvaa saariston elämää lämmöllä, raottaa arkitouhuja, jotka ovat Jonnille uusia ja outojakin. Luontokuvaukset ovat lyhyitä ja tarkkoja, mutta niihin kirjailija saa ladattua lyyristä kieltä, mikä miellytti minua suuresti. Hara-isän valokuva kuvaa Jonnin mielen vapautumista. Samaa tekee myös saaren rannassa oleva joutsenlauma. Aihelman käsittely tuo teokseen ripauksen myyttistä värettä ja siten muuten realistiseen romaaniin hivenen satua ja mielikuvituksen voiman lumoa.