Luin joskus vuosia sitten Ellen Potterin lastenromaanin Olivia ja oudot naapurit (Otava 2004; Olivia Kidney 2003; suomennos Lotta Sonninen) ja pidin kirjasta kovasti, muistan vuodattaneeni muutaman kyyneleenkin lukemisen aikana. Nyt kaivoin kirjan taas esiin vinkkaukseen, tosin aiemmalla kerralla vain opettaja kiinnostui. Olivian ja outojen naapurien lukukokemus oli jäänyt vahvasti mieleen, joten kiinnostuneena tartuin kirjaan uudestaan. Eikä kirjan lumo ollut lainkaan vähentynyt, pikemminkin monet sävyt ja viitteet aukenivat nyt paremmin.

Olivia ja oudot naapurit kuuluu niihin lastenkirjoihin, joiden soisi löytävän tiensä aikuistenkin käsiin. Romaani on tutkielma surusta, kaipauksesta ja elämän oudoista yhteensattumuksista. Reaalimaailman ja yliluonnollisen rajoja ylitetään teoksessa monin tavoin ja todellisuuden kokemus vaihtelee ihmisestä toiseen. Keskeisin teema on suru. Uudelleenlukemisessa huomaa miten suru ja menetys kulkevat läpi teoksen monilla tasoilla ja henkilöstä toiseen.

Päähenkilö on 12-vuotias newyorkilaistyttö Olivia Kidney, joka asuu huoltomiehenä toimivan isänsä kanssa. He ovat viimeisimmän kahden vuoden aikana muuttaneet jo neljä kertaa ja yhtä monta kertaa Olivia on joutunut vaihtamaan koulua. Muuttojen syynä isä, joka on mukava ja kiltti, mutta samalla Olivian mukaan koko Amerikan ja ehkä vielä Kanadankin huonoin huoltomies. Nyt isä ja tytär ovat päätyneet asumaan 22-kerroksisen talon 12. kerrokseen. Talon asukkaat ovat Olivian mielestä epäystävällisiä ja kamalia. Kun hän vielä joutuu käymään koulupsykologin juttusilla viikoittain, ei muutto jälleen uuteen paikkaan olisi tytöstä ollenkaan huono asia.

Romaani lähtee liikkeelle Olivian kadotettua eräänä päivänä kotiavaimensa. Rappuun hänet päästää nuori Branwell, jota Olivia ei muista tavanneensa aiemmin, vaikka he pojan mukaan ovat samassa äidinkielen ryhmässä. Isää kotiin odottaessaan tyttö harhailee pitkin kerrostaloa ja törmää sen outoihin asukkaisiin. Talon toinen toistaan oudommilla ja pelottavammilla asukkailla on hurjia tarinoita ja elämänkohtaloita kerrottavanaan. Naapureihin tutustuessaan Olivia joutuu kiperiin ja vaarallisiin tilanteisiin. Olivian mukana kulkee kolme kuukautta aiemmin syöpään kuollut isoveli Christopher, jolle sisar puhuu vastauksia saamatta ja jonka kohtalosta hän vaikenee muille puhuessaan. Olivia on käpertynyt omaan suruunsa ja haluunsa saada vastauksia veljeltään vaikkapa talossa vierailevan meedion avulla. Mutta vähitellen hänen on kuljettava surua päin ja kohdattava totuus, saman joutuu tekemään myös Olivian uusi ystävä Branwell.

Potter kuvaa värikästä asukasjoukkoa näiden kertomien tarinoiden kautta (lasisessa asunnossa asuva vanha nainen, joka kantaa likaista ilmaa roskiin, asuntoonsa viidakon rakentanut ja  kuulijansa koomaan simpukansoitollaan johdattava nainen, joka asuu liskojensa ja miespalvelijansa kanssa, vuohia, kanoja ja lapsia kasvattava perhe). Olivian kuulemissa tarinoissa toden ja kuvitellun raja on häilyvä (Olivia joutuukin tapaamaan koulupsykologia halutessaan itsepäisesti puhua veljelleen). Niistä voi halutessaan lukea Olivian surun ja veljen sairauden käsittelyä julmiin satuihin piilottettuina. Potter on rakentanut romaanistaan monisyisen ja koskettavan kokonaisuuden, jossa lohdulla on suuri sijansa. Hän tavoittaa herkkävireisesti hetken, jolloin Olivia alkaa avautua käpertyneisyydestään. Samalla romaani alkaa kulkea kohti lohtua ja elämässä eteenpäin menemistä:

"Olivia katsoi isäänsä. Tämän silmät olivat kosteat. Olivian oma suru heijastui isän silmistä. Miksei hän ollut huomannut sitä aikaisemmin? Hän tajusi, ettei ollut Christopherin  kuoleman jälkeen katsonut isäänsä silmiin. Ei kertaakaan. Koko ajan häntä oli pelottanut katsoa isää liian tarkasti. Hänen sisällään oli niin hirveän paljon surua, että välillä hänestä tuntui että hän repeäisi kohta kahtia; hänen sydämessään ei ollut kerta kaikkiaan ollut tilaa isänkin surulle. Mutta tänään, tänä kummallisena ja hämmentävänä päivänä, hän yhtäkkiä pystyi katsomaan isää. Eikä hän revennytkään kahtia. Sen sijaan hänen olonsa oli oudon helpottunut." (S. 110.) 

Wikipedian mukaan Ellen Potter on kirjoittanut muutaman muunkin Olivia Kidney -kirjan. Harmi, ettei niitä ole suomennettu.