Viime syksynä yritin lukea Susanna Alakosken lastenromaania Päivän Harri (Schildts & Söderströms 2012; Dagens Harri 2011; suomennos Tuula Kojo), mutta uuvahdin teokseen aika alussa, se ei vain napannut mukaansa. Tänä syksynä yritin uudestaan, ja kas, luin kirjan melkein ahmaisemalla. Saman tien luin myös teoksen itsenäisen jatko-osan Kultakala ( Schildts & Söderströms 2013; Guldfisken 2012; suomennos Tuula Kojo), kolmas osa Dagens skräckis (Alfabeta 2013) on jo ilmestynyt ruotsiksi. Pidin molemmista, mutta romaanit myös saivat minut mietteliääksi. Vinkkarikollega määritteli kirjat lastenkirjamuotoon aikuisille kirjoitetuiksi teoksiksi. Olen aika samoilla linjoilla, en oikein osaa arvioida keille kirjat on suunnattu. Toisaalta ei kirjoilla varsinaista kohdeyleisöä tarvitse ollakaan, riittää että ne löytävät lukijansa ikään ja sukupuoleen katsomatta. Mutta vinkkarilla on ongelma: mille luokkatasolle Alakosken lastenromaaneja voisi vinkata? Ja mitä niistä kertoa?

En voi välttää ajatusta, että eniten teoksista saavat irti ruotsinsuomalaiset tai suomenruotsalaiset lukijat, eli he jotka lukevat kirjat alkukielellä. Romaaneissa pohditaan ruotsinruotsin ja suomenruotsin eroja, jotka huolimatta mukavantuntuisesta suomennoksesta eivät eroavaisuuksien koomisissa pohdinnoissaan tavoita käännöksen lukijaa kunnolla. Lisäksi ruotsalaisuuteen ja suomalaisuuteen, ruotsinsuomalaisuuteen ja suomenruotsalaisuuteen sekä maahanmuuttajien ja heidän liki täysin ruotsalaistuneiden lastensa erilaisiin kokemuksiin ja tapoihin liittyvien erojen tarkastelu lienee antoisinta niille, joilla on asiasta omakohtaista kokemusta. Näiden erojen pohdinta on kuitenkin vain osa teoksien tematiikkaa, mukana on paljon enemmän ja monia synkempiä tasoja.

 

               Alakoski1-normal.jpg               Alakoski2-normal.jpg



Teosten kertojana on ruotsinsuomalainen neljäsluokkalainen Tiia, joka asuu vojvojttelevan (hellyttävän koominen huokailu "voj voj") suomenruotsalaisen isänsä kanssa Ystadissa. Niinikään suomalaissyntyinen äiti on kuollut moottoripyöräonnetomuudessa muutamaa vuotta aiemmin. Äiti on pikkuperheen elämässä jatkuvasti läsnä kaipauksen kohteena. Tiia kertoo äidilleen iltaisin päivän tapahtumia, kertoo ikävästään ja rakkaudestaan sekä pitää äitiään jonkinlaisten iltarukousten kohteena pyytäessään äidiltään apua milloin mihinkin mieltä vaivaavaan asiaan ja ongelmaan. Alakoski kuvaa Tiian surua herkkävireisesti ja tytön kertomasta välittyy myös kiltin ja huolehtivan isän suru ja sitoutuminen tyttäreensä.

Tiian paras ystävä on Peggi, jolla on suomalaissyntyinen äiti ja uuden perheen kanssa asuva urugualainen isä. Tyttöjä yhdistävää allergisuus, kumpikin kun on allerginen vaikka mille ja astmakohtauksen mahdollisuus on koko ajan olemassa. Siksi tytöt osaavatkin pakata kaikkialle mukaan ensimmäiseksi lääkelaukkunsa. Etenkin Päivän Harrissa allergisuutta käsitellään paljon ja hyvällä tavalla. Suihkehajuvedet, hajusaippuat, hevostallilta tuoksuvat hiukset ja sukissa luokkaan kulkeutuvat kissankarvat saavat ansaitsemaansa kyytiä, samoin allergioita vähättelevät allergiattomien lasten vanhemmat. Tytöillä on myös oma kielensä, urbaanikieli, jonka avulla he voivat käyttää koulussa kiellettyjä ilmauksia sekä kommunikoida tiukoissa tilanteissa vastapuolen ymmärtämättä (esim. sfuck you, skakkisräkä, shittosallergia, skouluspiha).

Tiia ja Peggi eivät kuitenkaan suostu jäämään allergioittensa vangeiksi, vaan he ovat reippaita, sitkeitä ja toimeliaita. He osaavat tapella ja he puolustavat itseään kaikin tavoin kiusaajia vastaan. Molemmissa kirjoissa on realistisia tappelukohtauksia, jotka hieman hätkähdyttävät mutta niin niiden pitääkin. Kultakalassa Vaasassa sattuva tappelu tosin tuntuu tarinaan päälleliimatulta, mutta ehkä kirjailija on kohtauksella halunnut korostaa kahta asiaa: Suomessa ruotsinsuomalaisetkin ovat muukalaisia, hurrisnobeja, ja siksi alttiita kokemaan torjuntaa ja haukkumista, sekä tyttöjen mahdollisuutta ja velvollisuutta puolustaa itseään, olla alistumatta kiusaamiseen ja pahoinpitelyyn ("Panin kerran merkille yhden jutun. Pojilla menee sormi suuhun, kun tytöt panee hanttiin." Kultakala, s. 92.)

Etenkin Päivän Harrissa kulkee mukana synkkiä sävyjä. Väkivaltaiseksikin yltyvä koulukiusaaminen, lasten laiminlyönti, syömishäiriöt, vanhempien sairaus ja kuolema ovat osa Tiian ja hänen koulutoveriensa elämää. Alakoski ei synkeissä sävyissä piehtaroi, mutta pitää huolen että ne ovat koko ajan mukana ja näkyvissä Tiian pohdintojen ja näkemien asioiden kautta. Kultakalassa tematiikka on pehmentynyt, yhteiskunnallisista ongelmista kirjaan piirtyy oikeastaan vain Ystadiin alkusijoitettujen somalilasten tilanne. Tiia kavereineen ystävystyy sotaa pakoon tulleiden lasten kanssa, ja suru on yhteinen, kun somaliperheille löydetään uudet kotipaikat muualta Ruotsista. Pieni kurkistus siis erilaisiin maahanmuuton syihin. Kultakala onkin "perinteisempi" lastenkirja, jossa keskeistä on Tiian epäonninen kesätyö antiikkikauppias Mörnerin kultakalan ja kaktusten hoitajana.

Teoksissa on mukana myös tykkäämistä. Tiia miettii miten voikaan olla Harrille niin vihainen ja samaan aikaan tuntuu kummalliselta, ikään kuin tykkäisikin Harrista. Orastavan ihastuksentunteen ristiriitaisuus, kiukustuminen ja toisaalta lähelle hakeutuminen, välittyy Päivän Harrissa mainiosti. Kultakalassa Tiia ja Peggi ovatkin jo hyviä ystäviä äitinsä vakavaa sairautta surevan Harrin ja luokan häirikköpoika Jakobin kanssa. Vahvaa ihastusta on mukana puolin ja toisin.

Päällimmäiseksi teoksista jää mieleen tyttöjen voiman ja rohkeuden korostaminen. Tytöt ovat vahvoja eikä heidän tarvitse eivätkä he saa jäädä heikkouden ja alistamisen armoille. Alakosken tytöt ottavat rohkeasti ja itsestään selvästi oman tilansa. Jos allergia estää karvaisten lemmikkien hankkimisen, niin hankitaan sitten viljakäärmeitä. Jos pojat yrittävät rökittää, laitetaan kampoihin eikä anneta periksi. Eikä Alakoski millään tasolla vähättele rakkauden merkitystä: rakastettu lapsi, josta pidetään huolta, saa paremmat eväät elämästä selviytymiseen kuin laiminlyöty lapsi.