"Minun sisälläni oli toinen nainen, joku nimetön, ja moni asia, joka minulle tapahtui, oli sille naiselle yhdentekevä, mutta kaikki se, mitä hänelle tapahtui, oli minulle tärkeämpää kuin mikään muu, vaikka en aina tiennyt, mitä se milloinkin oli ja oli ollut." (S. 108.)

Yllä oleva lainaus kiteyttää jotain oleellista Pertti Lassilan esikoisromaanin Ihmisten asiat (Teos 2013) päähenkilöstä, nimettömäksi jäävästä minäkertojasta, vanhasta naisesta, joka leskeksi jäätyään pohtii elämäänsä. Naisen mielestä hänen elämänsä on ollut aivan tavallista ja siksi tapahtumatonta eikä oikein kertomisen arvoistakaan. Hän itse on tavallinen ja niin on ollut hänen miehensäkin. Romaania lukiessa nousee kuitenkin vahvasti mieleen, ettei nainen lopultakaan niin tavallinen ole, ei sopeutuvuudessaan ja tavallisuuden korostamisessaan. Ammatiltaan nainen on ollut tilintarkastaja, mikä määrittelee naista ja hänen suhtautumistaan elämään, kaiken kun pitää mennä tasan ja tiliviivan alle jäädä oikea summa. Hyvän elämän tulisi päättyä hyvään kuolemaan, on naisen keskeisiä ajatuksia. Mutta elämän kirjanpitoon sisältyy naisen kohdalla myös sarake luovaa kirjanpitoa, johon hän on piilottanut salaisuuden.

Romaanin keskeisiä teemoja ovat kuolema ja naiseksi kasvaminen. Kuoleman luonnollisuutta ja tavallisuutta nainen korostaa niin paljon, että alta alkaa lukea jo elämän tarjoamien mahdollisuuksien torjuntaa. Poikkeamat ja maisemanvaihdokset (konkreettiset ja mielikuvitusta virittävät) kuuluvat naisen elämään vain satunnaisesti. Naisista ja miehistä kertoja lausuu monenlaisia määritelmiä, joiden pohjalta romaanin päähenkilöstä voi lukija rakentaa mielipiteitä. Onko nainen kylmä realisti, haalea epätunteilija vai unelmaton virkanainen? Tai jotain aivan muuta? Kanteenkin päätynyt romaanin simpukka on minäkertojan symbolina erinomainen. 

Lassila kirjoittaa pohdiskelevasti, usein laveahkolla lauseella, josta tulee tunne vanhasta naisesta, joka kahvikupin yli kertoo oman tarinansa. Lukijasta tulee kuulija. Toisteisuus korostaa tunnetta lisää. Teoksen kieli viehätti minua ja kirjailija on tavoittanut pienillä keinoilla naisen tavallisuuden alle kätkeytyvän epätavallisuuden. Tai ehkä tuo häivä epätavallisuutta juuri onkin tavallisuutta?

Mutta hämmennystäkin teos herätti. En nyt puutu siihen miten uskottavasti Lassila on vanhan naisen nahkoihin ujuttautunut, vaan vähän muusta. Ohuen romaanin loppupuoli hajoaa hieman, ei paljon mutta siten että ainakin minulle tuli tunne, että kerronnalliset siirtymät luvusta toiseen olisivat kaivanneet pienoista hiontaa. Tosin hajoamisen voi liittää juuri teoksen liki puheenomaiseen kerronnallisuuteen, se voi olla kokonaisuuden kannalta tarkoituksellistakin. Mutta miksi luvut 12-16, joissa kerrotaan Esko-nimisen pojan yhden illan kesäromanssista? Nimi sitoo pojan naisen ensimmäiseksi pidempiaikaiseksi poikaystäväksi ja vaikka hyvin kerrotulle tarinalle voi merkityksen myöhemmin romaanista löytää, ei kuvaus nivoudu saumattomasti kokonaisuuteen. Kuka esimerkiksi tarinan unohtumattomasta kohtaamisesta kertoo?

Kirjailija punoo romaaniin pohdintoja taiteesta, niin oopperasta, kuvataiteesta kuin kirjallisuudestakin (jotka varsinkin herättivät minussa hilpeyttä) ja ne pohdinnat istuvat kokonaisuuteen hienosti. Ja onhan siellä mahdollisesti pienen pieni viite Orson Wellesin Citizen Kaneenkin. Ehkä. 

Kokonaisuutena kiinnostava ja ajatuksia herättävä romaani, jonka (minäkertojan) kielellistä yhtenäisyyttä tai rekisterissä pysymistä, miksi sitä nyt haluaakin kutsua, arvostin kovasti.

 

                                  Lassila-normal.jpg