Onkeli-normal.jpg

 

Luin Kreetta Onkelin voittoisan Finlandia Junior -kirjan Poika joka menetti muistinsa (Otava 2013). Luin kirjaa hämmentyneenä enkä oikein tiedä mitä siitä ajattelisin. Se ei ole huono kirja, ei ollenkaan, mutta se ei myöskään innostanut jippii-huutoihin, vaikka monille oivalluksille nyökkäilinkin. Yritän purkaa lukukokemuksen herättämiä ajatuksia.

Minun on pakko myöntää, etten oikein osaa arvioida ketkä ovat kirjan kohderyhmää. Toisaalta se ei ole - ainakaan sen ei kovin usein edes pitäisi olla - mikään keskeinen ongelma. Jokainen teos on oma kokonaisuutensa ja kirja sopii iästä riippumatta kenelle tahansa, jos jokin teoksen sisällössä lukijaa puhuttelee. Poika joka menetti muistinsa on kirja, joka aiheuttaa minulle vinkkaajana ongelmia, en tiedä mille luokkatasolle siitä puhuisin. Pieni fontti vieroittaa monet alaluokkien lukijat, ja osa vanhemmista saattaa karsastaa kerrontatyyliä. Toisaalta luulen, että ne jotka kirjaan ihastuvat, sitten pitävätkin siitä erittäin paljon.

Päällimmäisin ongelma omassa lukukokemuksessani on kirjan kertoja, joka näyttäytyy minulle näkökulmasta riippuen kahtena erilaisena. Kertoja on kuin turvallinen ja elämänmenoa ymmärtävä aikuinen, joka on ottanut elämän ja oman kasvamisensa hämmentämän lapsen/nuoren kainaloonsa ja kertoo tälle hieman opettavaiseen sadunkertojan sävyyn miten vaikeuksista selviää ja miten jokaisen kovan kuoren alta löytyy tavallinen ihminen, jonka kehitykseen olosuhteet ovat vaikuttaneet. Tällaisena kertojan rooli on lohduttava. Jos päällimmäiseksi tunteeksi tulee, että romaani on osin kirjoitettu myös aikuisille, kertojan roolissa on hieman surumielistä, aikuisia opastavaa besserwisserismiä: kas tällä tavoin lapset oikeasti ajattelevat ja koska aikuiset toimivat noin, käyttäytyvät lapset sen vuoksi näin. Minun luennassani näkökulma vaihteli.

Ongelmallista olivat myös ajalliset siirtymät. Kirjan viimeisissä luvuissa harpotaan muistinsa takaisin saaneen Arton kouluvuotta eteenpäin. Luvut ovat realistisia ja sisällöiltään uskottavia. Onkeli tavoittaa hyvin ristiriidan, jota koulu- ja harrastusporukoissa mukana kulkeva (ja mukaan hyväksytty) mutta samalla itsensä hieman ukopuoliseksi ja yksinäiseksi kokeva poika tuntee. Luvut vain eivät kunnolla istu kokonaisuuteen, romaani hajoaa loppupuolella. Tosin samanlaisia kerronnallisia hyppäyksiä on läpi kirjan.

Olisin myös kaivannut romaaniin edes hippusen huumoria. Nyt kirja on kovin totinen, vaikka monia hyviä ja lohduttavia aineksia sisältävä.

MIkä kirjassa sitten on hyvää?

Tärkeä aihe. Miten selviytyä oudoksi ja vieraaksi käyneessä maailmassa, miten oppia näkemään jokainen ihminen omana ainutlaatuisena yksilönä. Muistinsa menettänyt Arto näkee ympärillään maailman, jossa on paljon tuttua ja jossa hän osaa toimia ainakin jotenkuten, mutta josta on kadonnut tärkein tieto: missä on oma koti ja omat vanhemmat, kuka hän oikeasti on. Mutta vaikka Arto ei muista kuka on, hänelle selviää koko ajan millainen hän ei ole. Hän esimerkiksi ei ole tappelija, häntä ei ole lyöty eikä hän ole lyönyt. Hän osaa puhua ja selviytyä tilanteista puhumalla.

Arto tarkkailee kohtaamiaan ihmisiä tarkkaan ilman taustan asettamia ennakko-odotuksia, hän katsoo ihmisiä silmiin ja näkee nämä selkeästi sellaisina kuin nämä ovat. Hän näkee paljon hyvyyttä ja auttamishalua, mutta myös laitapuolelle suistuneita, unohdettuja ja vierottuja. Arto ei ole liian luottavainen eikä hän ole hölmö. Onkeli kuvaa oivaltavasti Arton ristiriitoja ja etenkin hänen hiljalleen vankistuvaa ystävyyttään auttajaansa Kimoon. Ystävyys ei kuitenkaan ole ongelmatonta, kuoppia ja väärinkäsityksiä mahtuu myös mukaan. Ystävyyden tärkeyden korostaminen onkin yksi kirjaa läpäisevistä asioista: kuinka jokaiselle ihmiselle on tärkeää, että hänen elämässään olisi edes yksi ystävä, joka on ja jolle itse on tärkeä.

Hyvää on myös se, että Onkeli on kirjoittanut ennakkoluulottomasti erilaisen lasten/nuortenkirjan. Hän on nostanut esille tärkeitä teemoja ja henkilöitä, jotka usein lastenkirjallisuudessa jäävät kerronnan ulkopuolelle. Kertojarakenne - vaikka minä en siitä erityisemmin kaikin osin pitänyt - on kuitenkin persoonallinen. Kertojassa yhdistyy tarinoitsija, opastaja ja psykologi ja sellaisena kertoja on varmasti monelle myös lohduttava, kädestä pitävä.

Pidin myös siitä, että Onkeli on sijoittanut romaaninsa selkeästi Helsinkiin, moniin tunnistettaviin paikkoihin. Kaupungin monimuotoisuus ja omaleimaisuus näkyy. Artokin tunnistaa kaupungin omakseen, vaikka joutuukin tarkastelemaan kaupungin elämää itselleen vieraassa ympäristössä ja lähiössä Itä-Helsingissä. Keskellä muistinmenetystäänkin hän tietää joutuneensa ennalta tuntemattomaan paikkaan.

Ninka Reitun kansikuva tavoittaa romaanin sisällön mainiosti, kirja on tarttumaan houkuttelevan näköinen. Mutta miksi ihmeessa Otava on lastenromaaneissaan siirtynyt ärsyttävään pieneen fonttiin ja liian tiiviseen riviväliin? Sama ongelma koski myös Saska Saarikosken Meidän isä on hammaspeikko -romaania. Mukavan pieni koko tarkoittaa vähäisempää sivumäärää, johon on päästy juuri pienellä fontilla ja rivivälillä. Ongelma vain on, että kirja saattaa juuri siksi jäädä monilta lukematta: vähänkin heikompi lukija joutuu vaikeuksiin jo ensi sivulla. Kustantaja olisi voinut miettiä tätä puolta asiasta vähän enemmän.