Liukkonen-normal.jpg

 

Tero Liukkosen Vihreän lohikäärmeen kylä (WSOY 2013) on eräänlaisen johdanto-otsikkonsa mukaan "Kolme hajaantunutta monologia joulukuussa 1996". Monologit sitovat kertojat yhteen erilaisen sitein, jotka osin ovat sattumanvaraisia mutta sitäkin tiukempia seurauksiltaan. Kolme kertojaa ovat vietnamilainen äiti Lien, hänen poikansa Dung ja Vietnamissa sotinut Carver. Vietnamin sota on vahingoittanut jokaista, vaikka näkyviä haavoja ja vammoja ei ole. Vammat ovat syvemmällä, mielen sisuksissa, eikä niihin tunnu löytyvän parannusta.

Lien on ennakkoaavistuksensa ajamana vienyt pienen poikansa turvaan kaukaisen kaupungin buddhalaisluostariin munkkioppilaaksi. Myöhemmin Dung päätyy toiseen luostariin Ranskaan ja siellä hän hän monologiaan käy. Äidin mukaan hänen poikansa on vauvasta asti ollut onnekas. Dung miettii olevansa onnekas mutta ei ehkä onnellinen. Vietnamiin jäänyt äiti on menettänyt amerikkaissotilaiden hyökkäyksessä koko muun perheensä, naapurinsa ja kotikylänsä. Carver ei sodassa saa fyysisiä osumia, mutta sodan vangiksi hän jää, unettomaksi, kostohyökkäyksiä odottavaksi ja sortuvaa mieltään pillereillä lääkitseväksi mieheksi.

Liukkonen kirjoittaa äärimmäisen tarkkaa ja hengittävää lausetta. Teos alkaa rauhallisesti, Lienin kautta jopa liki idyllisesti, mutta sivu sivulta, lause lauseelta kirja tulee painavammaksi. Kauheaksi, järkyttäväksi, surulliseksi, kipeää tekeväksi - mutta myös pienen lohdun mahdollisuuden sisältäväksi, ehkä joillekin kertojista, jollain tavoin.

Carverin ja Lienin kautta sodan kauhut tulevat liki. Carverin silmin katsotaan suoraan sodan hulluuteen ja äärimmäiseen julmuuteen, joka ei säästä ketään, ei vauvoja, vanhuksia, lapsia, nuoria, miehiä, naisia. Ei edes hirmutekoihin ryhtyneitä sotilaita. Carverin puheista paljastuu miten nuoria sotilaat ovat, jos 23-vuotiasta pidetään vanhana. Yksi sotilas onkin kypäräänsä kirjoittanut Teenage Killer. Romaanin sotakuvauksissa ei ole mitään kaunisteltua, silkka viha, turhautuminen ja julmuus vievät heitä eteenpäin maassa, jonka ihmisiä ja kieltä he eivät ymmärrä eivätkä haluakaan ymmärtää, maassa jonka viidakko on täynnä ansoja ja kuolemaa. Sota merkitsee ihmiset, niin uhrit kuin sotilaat. Carverin sanoi (lausuma pätee Lieniinkin): "Se mitä silloin tapahtui, on ollut minun elämäni. Onko sitä mahdotonta käsittää, yhden päivän tapahtumat, oikeastaan yhden aamupäivän, ja minun elämäni oli siinä. Sen jälkeen jokainen uusi päivä on ollut sen päivän varjoa. Minun elämäni oli eletty siihen aamupäivään mennessä, sen jälkeen ei ole ollut mitään." (S. 12-13.)

Lien on jäänyt asumaan tuhotun kotikylänsä naapuriin, hän ei ole voinut jättää vainajiaan. Lienin mielessä pyörii kauan sitten kuollut isoisä ja tämän kertomat lukuisat tarinat, joiden kautta kylän elämään avautuu myyttinen näkökulma. Dungiin puolestaan on vaikuttanut suuresti hänelle luostarissa opetettu Amitabha-sutra, josta kirjan mottokin on otettu: "Täältä länteen, sadan tuhannen miljoonan buddhamaan takana, sijaitsee maailma nimeltä Sukhavati [sanskriitiksi 'perimmäinen autuus'], missä taivaallinen Amitabha opettaa. Siinä maassa kaikki aistivat olennot ovat vapautuneet kärsimyksistä ja tuntevat vain onnellisuutta." Sukhavatia Dung etsii, mutta onko maa hänelle todellinen vai lopultakin ainoastaan "vertauskuva, joka saa meidät yrittämään eteenpäin silloin, kun kärsimys tuntuu kasvavan kestämättömäksi" (s. 104)?

Mielenkiintoista on, että Liukkonen on teoksellaan heittäytynyt Vietnamin sodan kuvaukseen. Aiheen hän ottaa haltuunsa hienosti ja koskettavasti. Niin järkyttävä kuin kirja paikoitellen onkin, se kannattaa lukea. Mutta uniin se saattaa ryömiä.