Vartiainen-normal.jpg

 

Äitiydestä on kirjoitettu monta romaania ja runoteosta, mutta kovin monta isyyteen keskittyvää en äkkipäätä muista. Siksi tartuin kiinnostuneen Petri Vartiaisen teokseen Isäasentoja (Otava 2014). Alle 160 sivuinen teos tarjoaa proosakatkelmia, lyyristä kieltä, mietteitä isyydestä ja lukemisesta. Kaiken alla kulkee Arin ja Veeran perhe-elämän kuvaus. Kustantaja sanoo teoksen sisältävän proosasuikaleita. Hyvä kokonaisuus kaikesta suikaleisuudesta syntyy, ei ehkä täysin ehyt ja selvärajainen, vaan monikerroksinen ja hapuileva - ihan niin kuin isyyskin tai vanhemmuus ylipäänsä, elämä.

Vartiaisen teoksen sivuilla vertaillaan nykyisiä vanhemman sukupolven isiin ja isoisiin, mietitään iskän ja faijan eroavaisuuksia, tehdään selkeä ero miehen ja isän välille: "Mies havittelisi kaikkea - // Isä rajoittuu tärkeimpään." (S. 159.) Erityisen kiinnostavaa on tutustua teoksen nykyisän tunteisiin ja isäolemukseen: isyys on täysin verrattavissa äitiyteen, vaikkei isä ymmärräkään miltä tuntuu olla raskaana. Äidin työmäärä ja kyky pitää monet langat käsissään huomioidaan arvostavasti, mutta isällekin jää merkittävä rooli: isä lukee iltasadut, on läsnä, tarjoaa sylin, osallistuu yövalvomisiin ja -hoitamisiin, rakastaa ehdoitta.

Paitsi isyydestä Vartiainen kirjoittaa hienosti myös rakkaudesta ja erotiikasta, kuvaa yhteenhitsautumisen pinnalta arkisin sanoin mutta ei toisaalta kaihda liittää erotiikkaan ja rakkauteen pyhyyden käsitettä:

"Puolen vuoden päästä muutimme yhteen.
    Kun valmistuimme, saimme töitä samasta kaupungista. Toisena kesänä menimme naimisiin, ilman sen kummempaa romantiikkaa. Se oli seuraava, itsestään selvä askel yhteisessä elämässämme.
    Olimme kääntyneet toisiamme vasten, ja kasvoimme samaan suuntaan, saman ihon alla. Vaikka mitään ei ollut kateissa, meillä oli pelkästään löydettävää.
---
    Jos ei ole vauhkoksi tekeviä tunteita naistaan kohtaan, mies puhuu terapeuttisesti pillusta. Mutta jos on siinä onnellisessa asemassa, että yksi pillu on niin paljon ylitse muiden, ettei muita ole, sitä ei mainita, siitä ei puhuta sanaakaan. Koska pyhyys ei kuulu muille, eikä pyhää voi kuvailla edes yhteisen kielen sanoilla. Pyhä ei ole lauseeksi kuollut riitti.
    Se on uskonasia. Pillun mainitseminen on mukamiehistä suoraa puhetta.
---
Pyhyys on kaiken katoamista yhteisen läsnäolon hetkelliseen ajattomuuteen." (S. 88-89.)

 

Vartiaisen kieli on se mihin liittyvät teoksen voima ja pieni heikkous. Vartiainen tuntuu pohjimmiltaan olevan runoilija (tai ainakin lyyrisesti asemoitunut kirjoittaja) ja hän myös tuo runojen lukemisen ja arvostamisen, ylipäänsä lukemisen, vahvasti teoksessaan esiin: "Leino kirjoitti jumalten keinusta. Saarikoski tunnisti liikkeen, löysi oman rytminsä. Mitä jäi viivan alle? Tuli Melleri ja imaisi sen viivankin." (S. 131.) Isäasennoissa lyyrinen kieli saa sulavasti rinnalleen arkisen realismin iltasatuineen ja ripuleineen, ja Vartiainen saa kokonaisuuden toimimaan. Pieni heikkous tulee siitä, että kieltä olisi ehkä paikoin voinut hitusen verran suitsia, hienot kielikuvat liiallisesti käytettyinä syövät vähän tehojaan. Mutta kokonaisuutena teos on antoisa lukukokemus niin kielellisesti kuin kurkistuksena isän ajatuksiin. Äitikirjallisuuden rinnalle todella tarvitaan myös isäkirjallisuutta.

Kirjabingossa teos sijoittuu näppärästi Alle 200 sivuisiin.