Viljanen-normal.jpg

 

"Voi uskoa sanoihin jotka muuttuvat teoiksi, tai tekoihin, joita yrittää lopun elämäänsä pukea sanoiksi." (S. 228.)

Mitkä ovat niitä tekoja, jotka syntyvät sanojen, ideoiden pohjalta? Ovatko ne samoja tekoja, joita yrittää selittää itselleen, sanallistaa siinä ehkä kuitenkaan onnistumatta? Yllä olevassa lainauksessa kiteytyy Mikko Viljasen romaanin Ensimmäinen elämä (Teos 2014) ydin. Romaanin voisi asiasanoittaa myös termeillä syyllisyydentunto, luonnonsuojelu ja arkkitehtuuri. Romaanin päähenkilö on Sara Malm, ekologisesti suuntautunut arkkitehti, jonka ammatillisen menestyksen taakse kätkeytyy horjuva perhe-elämä ja nuoruuden salaisuudeksi painettu osallistuminen radikaalin aktivistiryhmän toimintaan. Ryhmän toiminta ja sen seuraukset sekä nuoruudenrakkauden Aleksiksen kohtalo ovat jättäneet jäljen Saraan.

"Virke on sekoitus puheenvuoroista, joita Sara harjoitteli mielessään presentaatiota varten. Hän kutsui näitä irrallisia fraaseja kielen lego-palikoiksi, niitä saattoi nopeasti yhdistellä isommiksi moduuleiksi." (S. 216.)
Myös Saran muistot tuntuvat olevan samanlaisia palikoita. Hän siirtelee mielessään muistoja ja muistikuvia erilaisiin asentoihin ja paikkoihin yrittäessään rakentaa menneisyyttään. Kielensä lego-palikoilla Sara pyrkii sanallistamaan tekoja, joita ei voi hyväksyä eikä ymmärtää ja jotka yhä vuosien jälkeen vaikuttavat häneen. Samoin myös Viljanen siirtelee tekstipalikoitaan. Joskus uusi palikka tuntuu olevan hämmentävässä kohdassa varsinkin silloin, kun kolmannen persoonan kerronta muuttuu hetkeksi minäkerronnaksi ilman selittelyjä. Omassa luennassani myös hän-viittaukset eivät aina aukea heti. Palikka on muutenkin yksi teoksen toistuvia sanoja ja kuvia. Kovasti yksinkertaistamalla sen voisi liittää Saran arkkitehdin työhön.

Sara kokee paikan ja tilan vahvasti, hän jäsentelee rakennettua ympäristöä tarkasti:

"Se [arkkitehtuuri toiveammattina] liittyi tilan ja paikan kokemiseen, hän aisti huoneiden korkeus- ja syvyyssuhteet koko ruumiillaan. 
   Kaupungilla hän tutki, miten talot, korttelit ja isommat rakennuskokonaisuudet sijoittuivat maisemaan, hän kiinnitti huomiota mittakaavaan, poikkeaviin ikkunoihin, korkeisiin kattoihin ja luonnosteli vihkoonsa kauniita rakennuksia ja kirjoitti sivujen reunoille päivämääriä ja säätiloja, muistiinpanoja paikan hengestä. Hän piti omia kauneuskäsityksiään ajan hengen vastaisina, pintojen tekstuurin luonnonmukaisuutta hän piti tärkeänä ja ihmetteli, miksi muut eivät pitäneet." (S. 78.)


Ekologisen suunnittelun ja rakentamisen rinnalla Sara tuntuu kuitenkin kokevan luonnon salaperäisenä ja selittämättömänä, ikään kuin toisten silmien ja kokemusten kautta. Samalla tavalla radikaalin aktivistiryhmän toiminnassa Sara tuntuu hengailevan ilman läpikäyvän vahvaa uskoa ryhmän toimintatapoihin ja tavoitteisiin. 

Ensimmäinen elämä jätti ristiriitaisen olon. Viljasen kerronta ei etene kronologisesti vaan liukuu näennäisen selkeästi tapahtumista ja takaumista toiseen. Romaanin selkein aikajänne kulkee kesästä 1996 elokuuhun 2011, tapahtumapaikkoina ovat mm. Helsinki, Ranska ja Berliini. Romaanin tapahtumissa ja asetelmissa olisi paljon mahdollisuuksia rakentaa teosta eri suuntiin, tiiviimmäksi ja keskitetymmäksi, jopa dekkarimaiseen suuntaan. Viljanen kuitenkin jättää paljon auki, vihjeen tasolle. Esimerkiksi Saran turvallisempien tilojen suunnittelutyötä eikä hänen turva-alan konsulteilta saamiaan valvontakameroiden kuvanauhoja yhdistetä hänen aktivistimenneisyyteensä, kirjailija tuntuu luottavan lukijan kykyyn tulkita teosta.

Teoksen rakenteessa ja kielessä on leijuntaa, joka korostaa muistojen epäselvyyttä ja pakenevuutta. Välillä se häiritsee lukemistani, mutta jonkin Viljasen ilmaisussa vie mukanaan. Ehkä muistoista ja syyllisyydentunteista ei voi toisin Saran kohdalla kertoakaan, kun pitää mielessä ylimmän lainauksen. Sara ei tunnu uskovan "sanoihin jotka muuttuvat teoiksi" eikä myöskään "tekoihin, joita yrittää lopun elämäänsä pukea sanoiksi." Vaikka hän ei (ehkä) uskokaan tekoihin, hänellä on kuitenkin tarve sanallistaa ne. Sanoiksi pukeminen on Saran keino yrittää ymmärtää menneisyyden tapahtumia ja omaa kokemustaan niistä muiden osallisten vaikemista vasten. Teoksen loppukappaleet tarjoavat Saralle mahdollisuuden päästää irti muistoista, tarttua johonkin "mikä on piillyt hänen mielessään varjoaineena, pitkänä värisevänä kaikuna" (s. 228).