Malvaldi-normal.jpg

 

Massimon baari Bar Lume Pinedan pikkukaupungissa Italiassa kuulostaa sellaiselta, että siellä voisi istuskella mielikseen - jos sietää sen, ettei kahvilan omistaja tarjoile kahvia päivän kuumimpaan aikaan, vaikka asiakas sellaisen tilaisi, ja sen, että viereisessä pöydässä istuva eläkeläismiesten nelikko pelaa korttia äänekkäästi ja kommentoi kaikkea mahdollista ja joskus mahdotontakin sekä lisäksi olisi valmis kuuntelemaan Massimon ja eläkeläisnelikon keskustelunokittelua. Lohtua joillekin voisivat sen sijaan tuoda punatukkaisen tarjoilijaneito Tizianin anteliaasti näkyville asetellut rinnat.

Marco Malvaldin Bar Lumen murhat -sarjan aloittava Viiden korttipeli (Tammi 2014; La briscola in cinque, 2007; suomennos Inkeri Koskinen) on kepeällä otteella kirjoitettu viihdyttävä dekkari, joka pursuaa humoristista sanailua, kirjallisuusviitteitä, hieman matematiikkaa, rentoa oloa, särmikkäitä tyyppejä eikä lainkaan jännitystä. Ratkaistavana on toki murha, jonka selvittämiseen alkaen ruumiin löytämisen vahvistamisesta kaikenlaista typeryyttä karsastava ja omapäinen baarinomistaja Massimo vastentahtoisesti joutuu osallistumaan. Osallistumiseen vaikuttaa toki sekin, että kohdatessaan asian, jota ei ymmärrä, Massimon on vaikea päästää siitä irti. Hän miettii ongelmaa niin kauan, että ymmärtää sen tai jokin uusi ongelma sivuuttaa vanhan ratkaisemattoman. Nyt ongelmana on, kun murhasi 16-vuotiaan rikkaan ja joutilaan tytön, jolla eläkeläismiesten mukaan oli ollut "kevyet alushousut". Kaupunkilaisten yleisesti typeryksenä pitämä tohtori-komisario Fusco saakin Massimolta paljon apua, kukaanhan ei mene kertomaan tietojaan poliisiasemalle. Baarissa sen sijaan suut käyvät ja eläkeläisherrat muiden muassa kertovat auliisti mitä kaupunginelämän pienimmistäkin vivahteista selvillä olevat, mutta kirjan sivuilta poissa pysyvät, vaimot ovat juorupuhelimissaan saaneet selville.

Malvaldin kirja on sujuva ja viihdyttävä ja sen parissa viihtyy. Kaipasin kuitenkin päähenkilöiden henkilökuvien syventämistä edes hieman enemmän. Nyt esimerkiksi mainion suulaan pappanelikon jäsenet eivät kunnolla yksilöidy, Massimokin jää hieman ylimalkaisesti luonnostelluksi hahmoksi. Se on harmi, koska lukiessa tuntuu, että kirjailija todella pitää päähenkilöstään ja Massimon murheenkryyninelikosta. 

Kirjabingossa Viiden korttipeli (briscolon säännöt selitetään teoksessa ja sitä voi halutessaan käyttää teoksen tulkinnan apuna) sijoittuu ruutuun Dekkari.