Mikkola-normal.jpg

 

Marja-Leena Mikkolan saturomaani Helmenkantaja (Otava 2014) vedenneidoille sukua olevasta Reetasta alkaa hieman hitaasti. Vasta kun Reetta kirjaimellisesti sukeltaa satuun, puhkeaa teoksen kerronta todelliseen satukukoistukseen, jossa yhteen limittyvät meren kauneus ja kauhut, voima ja värikkyys, satutraditiot ja eloisa kieli. Teoksessa sadut - tai unimaailmat, satujen kertominen, mielikuvitus - kietoutuvat toisiinsa, satu nousee toisista sadunpätkistä, todellisuus heijastaa satuja ja unimaailmaa, Reetan ja Karoliina-sisaren kehittelemä satu kertautuu teoksen meriseikkailun sisällä omana satunaan ja samalla se on seikkailun lähtökohtana ja kehyksenä. Simppelimmin sanottuna lainaten ja muokaten: satu on satu on satu.

Helmenkantaja sisältää viitteitä kansanperinteeseen ja moniin tuttuihin satuihin (esimerkiksi Pieni merenneito, Kaunotar ja hirviö). Mikkola käyttää aineksia taiten ja saa aikaan omaäänisen, kauniin saturomaanin. Romaanin keskiössä on vesiensuojelu. Reetan isä on matkustanut Kanadaan hankkimaan lisätietoja, joiden avulla hän voisi auttaa pelastamaan perheen kesäpaikan lähellä olevan kosteikon ja sen harvinaisen eliömaailman. Reetta itse tuntee olevansa vedenneitojen sukua, hän viihtyy vedessä ja haluaisi viettää kesänsä uiden mahdollisimman paljon. Isän matkan vuoksi muu perhe - äiti, Reetta, kaksoset Karoliina ja Eetu sekä vauva Nestori - matkustaa kesähuvilalle, jossa Reetta joutuu osallistumaan pikkusisartensa hoitoon äidin keskittyessä kirjansa kirjoittamiseen. Läheisesessä joessa ei voi kosken vuoksi uida. Taloutta pyörittää Elmi-täti, jonka käytökseen on uuden kesän myötä tullut jotain omituista ja kylmäkiskoista varsinkin Reettaa kohtaan.

Joen rannoilla kulkiessaan Reetta kuulee vedestä laulua ja luulee näkevänsä vilahduksia vedenneidoista. Kun hän eräänä päivänä pelastaa neidonkorennon hyönteispyytäjän haavilta, aukeaa tytölle uudenlainen tie veden alaiseen maailmaan. Oppaakseen hän saa ihmisrakastettuaan kaipaavan vedenneito Ingelan. Seikkailu alkaa, kun Reetan vastentahtoisesti hoitama pikkuveli Nestori napataan veden syvyyksiin. Veden emännän poika on ryöstetty ja nyt Veden emäntä haluaa kasvattaa pienen ihmispojan valtaistuimensa perijäksi. Voiko Reetta löytää Vedenpojan ja samalla pelastaa oman veljensä?

Vesiensuojelun rinnalla kulkee kaksi muutakin tärkeää teemaa. Perheen merkitys vielä entistä vahvemmin tuntuu valkenevan Reetalle hänen pelastaessaan veljeään Veden väeltä. Reetta huomaa, että parkuva ja jatkuvaa huomiota vaativa vauvaveli onkin hänelle mitä tärkein. Reetta joutuu myös tarkastelemaan vedenneitounelmaansa tarkemmin, hän alkaa juurruttaa itseään maankamaralle samalla tietäen, että hänen sisällään on muilta salattua, jotain sellaista jonka vain harva huomaa tai tunnustaa olemassaolevaksi. Ehkä tuon sisäisen maailman näkemiseen ja ymmärtämiseen tarvitaan taiteilija, kuten nuori Kauri.

Mikkola jättää joitakin säikeitä romaanissaan auki, hän ei paljasta kaikkea. Isoäitiin ja hänen merkitykseensä Reetan vedenneitomaisuuteen viitataan sadunomaisesti, samoin teoksessa on vain yksi lyhyt tapahtuma, joka valottaa miksi Elmi-täti vastustaa kosteikkoalueen elvyttämistä ja suojelua. Mutta koska romaani kerrotaan Reetan näkökulmasta, tädin tavoitteet ja vehkeilyt tulevat näkyviin parhaiten Reetan seikkailussa Veden väen parissa Syöjätärkalan ja tämän pojan hahmoissa.

Helmistä pitävä Reetta on vedenalaiselta nimeltään Margaritifera, Helmenkantaja. Helmi onkin romaanissa toistuva symboli, esim. kyyneeet vierähtävät helmien lailla, mutta teoksen nimeen ja samalla Reetan helmenkantajuuteen selkeimmin liittyvä helmi taitaa paljastua romaanin viimeisessä virkkeessä.