Ellil%C3%A4-normal.jpg

 

Miten haikean kaunis ja viisas onkaan Kirsti Ellilän lastenromaani Johannes ja Jura (Karisto 2013; kuvitus Loviisa Raussi). Pintapuolen tapahtumia ei teoksessa lopultakaan ole paljon. Maailman viimeinen dinosaurus, brachiosaurus Jura, asuu Läntisellä kadulla, kuilussa joka jää parkkihallin ja kerrostalon väliin. Jura nukkuu päivät, yöt se syö pizzalaatikoita ja muita roskia, ripustaa pudonneita esineitä näkyville löydettäviksi ja kerää pulloja, pullonpalautuksesta saadut rahat se pyrkii antamaan lahjaksi tarvitseville. Juraa ei kukaan näe, koska mitään niin suurta ja lähellä olevaa ei voi nähdä eikä voi myöskään nähdä sellaista, jota ei usko olevan olemassakaan. Juralla on pienet aivot ja henkilöauton kokoinen sydän, mutta tyhmä se ei ole. Jura on myös surumagneetti, se haistaa surulliset ihmiset ikkunankin läpi. Eräänä yönä se löytää perheen, jonka äiti on juuri kuollut. Perhe suree ja isän surua lisäävät toimeentulohuolet. Juran naapurissa puolestaan asuu perhe, jossa kaikki on hyvin, mutta perheen poika Johannes on yksinäinen ja surullinen. Johannes on ensimmäinen, joka näkee Juran. Kohtaaminen johtaa ystävyyteen ja seikkailuun, jonka tarkoituksena on auttaa surullista perhettä. Mukaan liittyy vielä Juran ystävä rotta Läntinen ja niin alkaa tasoittua tie Johanneksen ja surullisen perheen pojan, Kallen, ystävystymiselle.

Tapahtumien lomassa puhutaan painavaa asiaa välittämisestä ja ystävyydestä, surusta, toisten auttamisesta ja tulevaisuudenuskosta. Ellilä ei saarnaa, mutta osoittaa tarkasti ongelmakohtia ja herättelee lukijaa miettimään mikä oikeasti on tärkeää. Romaanin kieli on sadunomaista ja kuulasta, ehkä lyyrisintä mitä kirjailija tähän mennessä on kirjoittanut. Pidin erityisesti kertojaratkaisusta, joka tuo pienin keinoin mukaan kerronnan lumoa. Jurasta Ellilä on tehnyt vakaasti toimivan ja sydämeltään viisaan hahmon, mikä toimii kirjassa erinomaisesti, dinosaurushan on miljoonia vuosia vanha ja kaikkea ympärillään olevaa vuosien varrella tarkasti havainnoinut.

Johannes ja Jura on rytmiltään rauhallinen, jossa isoja ja vaikeita asioita käsitellään paisuttelematta ja samalla lohtua antaen. Hyväätarkoittavien aikuisten ymmärtämättömyys ja itsekkyydeltä vaikuttava lapsen parhaan ajattelu sekä lasten ongelmien vähättely saavat romaanissa karvaalta maistuvan käsittelyn, toistuvasti käytetty kuva eri henkilöiden viileistä sormista kertoo ymmärtämättömyydestä:

"Terveydenhoitaja kirjoitti asioita muistiin ja kokeili viileillä sormillaan Johanneksen otsaa.
- Onko sinulla jotain murheita? hän halusi tietää.
- En pidä koulusta, enkä varsinkaan pesäpallosta. En pidä myöskään viulumusiikista, mutta joudun silti käymään soittotunneilla. Eikä minulla oikeastaan ole ketään kavereitakaan, Johannes sanoi.
- Hmm, minä tarkoitin OIKEITA murheita, terveydenhoitaja sanoi.
- Mitä ovat oikeat murheet? Johannes kysyi.
- Onko joku kuollut, ovatko vanhemmat eronneet, sairastuneet, onko mennyt koti alta tai tehty konkurssi?
- Ei ole oikeita murheita, Johannes sanoi." (S. 60-61.)

Pidin kirjasta niin paljon, että veikkaan saavani tästä vakivinkattavan monelle luokkatasolle. Nautin paitsi tarinasta ja rauhallisesta ja sadunomaisesta kielestä myös Loviisa Raussin mainiosta kuvituksesta.