Aronen-normal.jpg

 

Eeva-Kaarina Arosen Edda (Teos 2014) on kiehtova, lukijansa haastava romaani. Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa, 1950-luvulla ja tekstistä pääteltynä 1990-luvulla, mutta niiden rinnalla kulkee myös skandinaavinen mytologia, islantilaiset Edda-runot ja Ragnarök (jumalten tuho tai kohtalo). 1950-luvun Töölössä kulkee Eetuna tunnettu Etta, jonka aisaparina on puhumaton ruotsinkielinen Astrid, Aatu. Eetusta kasvaa Edda, näkijätär ja Suurpuhuja, joka kertoo Eddan tarinoita pihan lapsille ja lopulta kuljettaa itsetehty riimusauva kädessään lapset aasajoukkona läpi rohkeusleikin, jonka päätyttyä viaton lapsuus on ohi.

"Mutta meille oli kertynyt ennustus, jonka lausuin, hämärin sanoin ehkä, mutta selvästi tunnistettavana, kun se sitten tapahtui. Sellaisia ovat kaikki profetiat silloin, kun ne toteutuvat.
    Niin oli aasojen kultainen pelilauta lopulta kumollaan pihassamme." (S. 128.)

 

Rohkeusleikin jälkeen ei ole enää Eetua ja Aatua, on vain Edda, joka näkee puhumattoman Aatun kasvot viimeisen kerran Fordin takaikkunasta. Edda jää pihalla yksin ja vähitellen hän päättää selvittää yksin mitä on tapahtunut pihan kaunottarelle, hiljaiselle ja ruotsinkieliselle Dololle. Selvitystyö kulkee Eddan mukana, vuosien myötä hän vaihtaa nimensä Etta Roosista Edda Rósiksi ja pukeutuu ainoastaan itse tekemiinsä 50-luvun naisellisiin vaatteisiin. Hän kulkee tanssiravintoloissa poimimassa miehiä yhden yön seuralaisiksi, ja joka syksy hän hylkää hetkeksi tunnollisen koulumuseotyönsä ja alkaa selvittää vanhan kotitalonsa arvoitusta.

Aronen punoo romaaninsa taiten. Sen toistuvia tapahtumia ovat Eddan valmistamien vaatteiden sekä niihin pukeutumisten kuvaukset ryyditettyinä kampauksilla ja meikeillä, kaikki uskolliseen 50-luvun tyyliin. Eddalle juuri oikeanlaiset kankaat, vaatteet, kampaukset ja meikit ovat rooliasuja, naamioita, joihin pukeutumalla hän yrittää sukeltaa takaisin lapsuuteensa - mutta aikuisena. Mutta voivatko naamiot ja rooliasut tuoda aikuisen tietoisuutta lapsuuden muistojen päälle, jos niihin muistoihin tarttuu tiukasti ja yrittää vain itse omin avuin selvittää kauan sitten tapahtunutta? Voivatko muistot vääristyä? Mitä Edda torjuu ja mitä hän ei voi kertoa kuin mytologian nimien ja tapahtumien kautta?

Se mikä jää Eddalle vieraaksi, se mitä hän ei lapsena voi ymmärtää aikuisten maailmasta, verhoutuu romaanissa monesti kielen taakse. Aatu ja Dolo ovat ruotsinkielisiä, molemmat liki puhumattomia, omaan hiljaisuuteensa kääriytyneitä. Suomen- ja ruotsinkielisten ero näkyy myös suhtautumisessa sotaan. Suomenkieliset laulavat Äänislinnasta, isät juopottelevat säännölliseti sodan kauhea muisto mielessään, jotkut kantavat sodan merkkinä tyhjää hihaa. Ruotsinkielisten kodeissa sodasta ei puhuta, siellä ei näy sodan muistoja, Eetu-Eddan mielestä ruotsin kielellä ei sodita. Suomenkielinen aikuisten puhekin tuntuu kyselevän, vaativan ja kätkevän. Lapset tuntuvat tietävän enemmän kuin aikuiset, mutta aikuiset ymmärtävät asioita paremmin. Se on ristiriita, johon Edda omalla tavallaan sotkeutuu ja josta hän ei tunnu pääsevän irti.

Myös Eddan kertomat tarinat verhoutuvat toisenlaiseen kieleen. Hän kertoo pihatovereilleen lukemistaan saagoista käyttäen mytologian nimiä ja maailmoja. Myös silloin kun romaanissa lähestytään Eddan kohtaamia käänteentekeviä ja julmia tilanteita sivuuttavat saagojen tarinat eräänlaisen suoran kerronnan. Edda kietoutuu mytologian maailmaan, kertoo saagojen kautta omaa kohtaloaan, jättäen sen osin tulkinnoille avoimeksi. Samalla tavoin peitellyn suorasti hän kertoo omista lapsuuskokemuksistaan Koulumuseoon suunnittelemassaan käsitetaiteeseen suuntautuvassa Välitunti-näyttelyssä.

1950-luvun henkinen ilmasto ja käytöstavat, vaatteet ja arkinen elämä Töölössä, Leppäsuon laidassa Kaasukellon vierellä tulevat kirjassa elävästi esiin. Värit, maut, hajut, henkinen ilmasto ovat vahvasti kertomuksessa läsnä. Kerronnan nykyhetki, 1990-luku, sivuuttuu Eddan mielessä toisarvoiseksi, se ei ole kerronnan arvoista niin kauan kuin menneisyyden arvoitus on elämän keskeisin asia. Edda on yhdeltä osaltaan jähmetynyt lapsuuteensa, mutta kumpi ei päästä irti - lapsuus Eddasta vai Edda lapsuudesta?