Nousiainen-normal.jpg

 


Nuorehko mies saa kuulla tulevansa isäksi, myöhemmin samana päivänä hän kohtaa kadulla vanhan naisen. Aiemmassa ajassa, helteisenä heinäkuun päivänä vuonna 1938 kyy puree nuorta opettajatarta, ja matkalla apteekkiin opettajatar kohtaa sillalla nuoren miehen. Siinä oikeastaan keskeisimmät Inka Nousiaisen romaanin Kirkkaat päivä ja ilta (Siltala 2013) tapahtumat.

Enempää ei tarvitakaan. Kaksi kohtaamista kahdessa eri ajassa riittävät kääntämään kahden ihmisen elämän suuntaa ja vapauttamaan yhden painavan salaisuuden kahleista. Kaksi tapaamista kahdella eri sillalla, joista toiselta tie jatkuu ja toisesta avautuva maisema on kuin pahvikulissi, vievät tahoillaan opettajattaren kohti rakkauden sanelemia ratkaisuja ja nuoren miehen katsomaan vaiettuun elämäänsä ja miettimään mitä tulevaisuudessa. Keskeintä on opettajatar Iidan tarina, sen ympärille koko romaani kietoutuu.

Enempää ei myöskään tarvita, koska Inka Nousiaisen kuulas lause ja rytmikkääksi kieputukseksi rakentuva kerronta kantavat tekstiä. Nousiainen kuvaa pieniä tapahtumia, kohtaamisia, vetää takaisin, epäröi, ei sano varmaksi ja lopulta vakuuttaa "näin se meni". Ehkä. Mutta niinhän muistoihin sukeltautumisessa usein käy: mikä tapahtui oikeasti, mikä oli vain kuviteltua tai toivottua, mikä syrjästä tarkasteltua, sumuharson lävitse nähtyä.

Rakkaudesta romaanissa on kyse. Tai ehkä ei. Ehkä kyse onkin unelmasta, siitä mitä Iida haluaa nähdä ja tuntea, tai minkä hän vastoin kaikkia järkisyitä tietää olevan totta ja olemassa. Nousiainen jättää ratkaisun hyvin pitkälle lukijan pääteltäväksi, Iidaan liittyvä loppukohtauskin voi olla totta tai toivetta.

Olen pitänyt Nousiaisen teoksista aiemminkin, mutta Kirkkaat päivä ja ilta on mielestäni kirjailijan tähän mennessä parhain teos, lukukokemuksena vahva, tunnemaailmaltaan syvältä sipaiseva.

Kirjailijalle voin osoittaa kauniin kiitoksen kirjasta. Kustantajalle sen sijaan annan sapiskaa: miksi on valittu liian pieni fontti ja tiheä riviväli?