Ruotsalainen Ulf Stark on lastenkirjailijasuosikkejani, jokin hänen tavassaan kertoa tarinoita ja rakentaa kirjojensa henkilöistä uskottavia ja kiinnostavia hahmoja kiehtoo minua suuresti. Mutta lukiessani hänen kuvakirjansa Diktaattori (Teos 2012; Diktatorn 2009; suomennos Jaana Nikula) on pakko sanoa, että tällä kertaa kuvittaja Linda Bondestam varastaa kaiken huomion. Niin herkullinen on Bondestamin moniulotteinen ja monia aineksia yhdistävä kuvitus, että itse tarina ei tunnu pääsevän kuvituksen rinnalle.
Tosin tarina itsessään saa minut hitusen mietteliääksi, siinä on omat ongelmansa. Päähenkilö on päiväkoti-ikäinen poika, jota kuvataan diktaattorina. Poikadiktaattorin uskolliset palvelijat ovat hänen vanhempansa, toimistona päiväkoti ja muut päiväkotilaiset hänen kansalaisiaan. Jopa luonnon on toteltava diktaattorin oikkuja: auringon noustava, kiven vaiettava ja harakan lennettävä. Mutta diktaattori näkee myös unia, jotka tuntuvat lähes painajaisilta. Ehkä pojan mahdollinen yksinäisyys, uudenlaisiin sosiaalisiin suhteisiin sopeutuminen (päiväkoti) ja ristiriitainen kaikkivoipuus tunkevat uniin vihaisine vahtikoirineen ja mustista kivistä rakennettuine palatseineen, ehkä ne ovat pojan suojavarustuksia.
Kiinnostavaa kyllä, mutta hieman ongelmalliseksi luvussani tulee se, etten oikein tiedä kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan. Välillä äänessä äänessä tuntuu olevan poika, välillä poikaa tarkastellaan ulkopuolelta. Ehkä ulkopuolinen katsekin on pojan oma, en ole oikein varma. Näin lyhyessä kuvakirjassa asia häiritsee. Häiritsi jo tuoreeltaan kirjan lukiessani eikä tällä uudella lukukerrallakaan käsitykseni muuttunut. Nikulan suomennos on sujuva ja soljuva, joten ongelma on joko alkutekstissä tai omassa lukutavassani.
Mutta Bondestamin kuvitus riemastuttaa uudellakin lukukerralla edelleen. Sotilaat, vartiotornit, kukkahuivit, Mao-lippikset, kaupunki- ja luontonäkymät sekä arkisen turvallisen kodin ja päiväkodin tavararöykkiöt sekoittuvat hurmaavaksi sekasotkuksi, joka on jännästi kaukana tavallisten kuvakirjojen kuvamaailmasta. Mukana on myös herkkyyttä. Oma aukeamasuosikkini on avaruusnäkymä, jossa poika näkyy sekä pilvellä nukkuvana mussukkana että Mao-lippis päässä kuunsirpiltä käskyjänä jakavana viiksekkäänä diktaattorina. Aukeaman teksti on otsikoitu 'Satu jää kuulematta'. Monitulkintainen kuvan ja tekstin suhde siis.
Lohdullinen loppu kirjassa onneksi on. Päiväkodin mustalettinen ja mustikansinisilmäinen Sirkka ("Sellainen on kaunista, diktaattori ajattelee.") ei ole lainkaan innostunut komentelevasta pojasta, mieluummin hän kävelisi päiväkotiretkellä "vaikka apinan kanssa". Niinpä ihastus saakin pojan siirtymään uuteen vaiheeseen: seuraavan päivänä hän aikoo ryhtyä apinaksi.
Kirja ylistää lapsen mielikuvituksen voimaa, kykyä käsitellä mielessä vellovia ajatuksia juuri mielikuvituksen voimin. Mutta silti mietin hieman: mistä kirjan lapsi on poiminut diktaattoriajatuksensa?
Kommentit