Joel Haahtelan Traumbach (Otava 2011) on taidokkaasti kirjoitettu pienoisromaani, joka vähitellen alkaa kiskoa mattoa lukijan jalkojen alta. Viimeinen sivu saa miettimään teoksen kerrontarakennetta uudelleen.

1345828781_img-4a279a8ab54bb5770a996c231Romaanin alussa nuori mies, Jochen, saapuu nimeltä mainitsemattomaan kaupunkiin, joka voisi olla jossain entisen DDR:n alueella, viitteitä siihen on monia. Jochenin saapumisaika kaupunkiin määritellään tarkasti, kesäkuun 17. päivän iltapäivä noin kello kolme, vuosi sijoittuu viime vuosituhannen lopulle. Jochenilla on mukanaan sinikantinen muistikirja ja savukeaski sekä kortti, joka osoittaa hänen olevan Frankfurter Allgemeinen reportteri. Jochenin pitää etsiä käsiinsä mies nimeltä Traumbach, esittää tälle kysymyksiä ja kirjoittaa juttu havaintojensa pohjalta. Traumbach ei vain ole helposti löydettävissä eikä edes kovin halukas tapaamaan häntä etsivää nuorukaista. Jochen etsii ja löytääkin monia asioita, muunmuassa ihastuksen, mutta kaikki ei tunnu olevan kohdallaan.

Tämän enempää juonesta ei kannata kertoa, kirjan maailmaan kannattaa heittäytyä ennakkoluulottomasti ja hämmennyksellekin alttiina. Haahtela nimittäin kirjoittaa jälleen niin hyvin. Tyyli tosin tässä teoksessa vaihtelee. Alun liki höyhenenkeveä, jotenkin vanhanaikaisen leijuva, kuvaus saa myöhemmin tekstissä rinnalleen pitkiä ja pohdiskelevia, hieman raskaitakin virkkeitä, kun kertoja alkaa sekaantua filosofian ja lääketieteen termein lastatuilla kommenteillaan tarinaan. Haahtela pudottelee pitkin romaania pieniä vihjeitä tarinan suunnasta, viimeisen rivin luettuaan niitä voi mielessään naksutella kohdilleen.

Traumbach käsittelee valintoja, muistamista ja unohtamista. Ehkä teoksen tulkinnan voisikin aloittaa romaanin nimestä, Traumbach voisi tönkkökäännöksenä olla vaikkapa Unipuro. Yksi romaanin keskeisistä teemoista kiteytyy seuraavassa lainauksessa:

 

 

"Ja koska jokainen hetki on perimmäiseltä olemukseltaan valinta, ihminen on ainaisessa pakkotilassa, valintojensa vanki. Teemme jotain ja muut mahdollisuudet jäävät käyttämättä, mutta se ei tarkoita, etteikö niitä olisi; etteikö joka hetki jokin aivan muu elämänpolku olisi mahdollinen ja miltei yhtä todennäköinen." (S. 46.)


Haahtela kirjoittaa jälleen hyvin ja on rakentanut romaaninsa periaatteessa taiten. Viimeisen rivin luettuaan romaanin salatulta vaikuttavaa perustunnelmaa voisi etsiä kertojan tekemästä surujaottelusta:

 

"Mutta ehkä onkin kahdenlaista surua. On surua, jolle on selvästi osoitettava syy, jokin kaipuuta ja elämänpölyä nostattava tapahtuma, joka ihmisen on jätettävä pikku hiljaa taakseen. - - - Toinen suru on jonkinlaista elämänsurua. Se vain on, on aina ollut, eikä mene pois. - - -  Tämä mistään tulematon ja minnekään menemätön suru saa ihmisen hämmentymään, mutta ehkä silläkin on meille jokin erityinen tarkoitus." (S.60-61.)


Minulle teoksen ongelma on sen lopussa: samaan aikaan liian siloteltu ja päälleliimattu, aavistuksen liian selittämätön. Olisin kaivannut teokseen paremmin kirjoitettua, sujuvammin "selittävää" loppua, vaikka toisaalta se ei ehkä olisi Traumbachiin sopinut. Mutta vaikka loppuratkaisun kerrontaa kritisoinkin, ei se muuta sitä, että Haahtela osaa tässäkin teoksessaan tavoittaa hetkiä ja tunnelmia sekä kuvata henkilöitään uskottavasti pienin keinoin. Ja kyllä niitä tekstiin ripoteltuja vihjeitä tulee jonkin aikaa mielessään alleviivattua ja lisättyä oman tulkinnan tueksi. Kaipa se on merkki siitä, että kirja on jäänyt vaivaamaan mieltä.