Irja Sinivaaran romaania Kevään hämärä (Tammi 2011) ei kannata lukea irrallaan edeltävästä osasta Sinisiin ilmoihin (Tammi 2009), vaikka sitä itsenäisenä jatko-osana mainostetaankin. Eniten niistä saa irti peräkkäin luettuina. Luin Sinisiin ilmoihin sen ilmestyttyä ja nyt Kevään hämärän parissa jouduin välillä pinnistelemään muistaakseni miten aiemmassa romaanissa asioita oli avattu. Onneksi kirjailija on ripotellut mukaan sopivia muistuksia aiemmista tapahtumista.

Sinisiin ilmoihin kuvaa Suursaaren kesää vuonna 1939. Romaani kertoo saarelle täysihoitolan pitäjäksi muuttaneen entisen sairaanhoitajattaren Idan ja hänen tyttärensä Sannin elämästä saarelaisten ja kesävieraiden parissa. Sodan uhkaan ei kukaan tunnu uskovan. Romaani päättyy, kun saarelaiset evakuoidaan. Kevään hämärän kuvaama aika on pidempi, syksystä 1939 syyskuuhun 1944. Romaanin alussa keskeinen henkilö on Ida, mutta vähitellen päähenkilöksi nousee Sanni.

Sinivaara kuvaa Sannin aikuistumista ja irtaantumisesta Idan vaikutusvallasta keskellä sodan melskeitä. Sota muuttaa ylpeää ja omaehtoista Idaa, vie hänestä terän. Ida ei halua osallistua sotaponnistuksiin vapaaehtoisesti, hän ei kaipaa ystävyyttä eikä yhteishenkeä, hän eristäytyy saarelaisevakoista. Sanni ponnistautuu irti Idasta, hankkii työpaikan synnytysosaston palvelijattarena ja oman kortteerin. Sannin itsenäistymistä hankaloittaa hänen omaan syntyperäänsä liittyvä salaisuus, jota Ida ei ole hänelle paljastanut.

Vaikka Kevään hämärä etenee kronologisesti, mitä lukujen aikaotsikoinnitkin korostavat, on Sinivaaran kerronta aivan muuta. Kerronta on aukkoista, siinä ennakoidaan ja vihjataan, viitataan aiemman romaanin tapahtumiin ja henkilöihin. Sinivaara ei kuvaa sotaa niinkään tapahtumina, vaikka pommituksia, talkootöitä ja puutetta kuvataankin tarkasti. Sota näkyy romaanissa ihmisten tekoihin ja ratkaisuihin vaikuttavina tunnetiloina. Sinivaaran lauseet ovat petollisen yksinkertaisia. Romaani ei näet ole ollenkaan simppeli, ei kieleltään eikä kerrontarakenteeltaan. Sinivaaralla on kyky kietoa lukija verkkoonsa paljastamalla ja peittämällä salaisuuksia, kuljettamalla tarinaa Idan ja Sannin ajatuksiin pureutuen. Salaisuudet ja paljastukset ovat kuin puron pohjassa olevia kiviä, ne näkee vedenpinnan liikkeistä, mutta muuten ne jäävät useimmiten näkymättömiin.

Jo aiemmassa romaanissa yksi päähenkilöistä oli Suursaari ja sitä vaihdellen vihollis- ja oman armeijan hallussa oleva saari on Kevään hämärässäkin. Suursaari elää Sannin unelmissa ja ajatuksissa, hän haaveilee saarelle jääneestä vesikammoisesta Vilistä, kuvittelee miten tämä pärjää viholliselta piilotellessaan ja suomalaissotilaiden palattua saarelle. Sanni puhuu Vilille, kuuntelee tämän neuvoja ja muistelee menneitä. Saariunelmat ja ajatukset Vilistä kantavat Sannia sota-arjessa eteenpäin, tuovat pieniä valoisia tuokioita raunoiksi pommitetun kaupungin mustuuteen. Sitä mukaa kuin Sanni itsenäistyy ja löytää vastauksia kysymyksiinsä, alkavat saari ja Vili haalistua hänen mielessään.

Sannin, Idan ja unelmien Suursaaren rinnalla yhtenä päähenkilönä on Kotka. Kaupungin kurimus jatkuvien pommitusten ja puutteen keskellä tulee romaanissa vahvasti esiin. Kaupungin raunioituessa raunioituu myös sen asukkaiden moraali eri kulmiltaan. Pelon ja sodan kauhujen keskellä jokainen yrittää selvitä jotenkuten, jotkut nuhteettomammin kuin toiset. Vähitellen Sanni herää huomaamaan myös yhteiskunnallisia epäkohtia, jotka korostuvat kaupungissa: "Saaressa Vilin vaimona ei tarvitsisi ajatella yhteiskunnallisesti. Olisi talo, komein kaikista, mutta saarelaisnaisen työt ja toimet, siinä riittäisi politiikkaa ja puoluetta. Saaressa rikas ja köyhä olivat samojen aaltojen armoilla." (S. 243.)

Sinivaara kirjoittaa henkilönsä kiinnostaviksi, he ovat moniulotteisia ja heidän kohtaloistaan kiinnostuu. Lisäksi hän rakentaa aidontuntuista ajankuvaa. Kevään hämärä päättyy niin, että jatko-osa olisi mahdollinen. Jäädään odottamaan kirjailijan ratkaisua.