Ansu Kivekkään helppolukuinen Ykkösjätkät (Tammi 2012, kuvitus Teresa Bast) nostatti hymyn huulille ja herautti pari naurun turskahdustakin. Kirjastotäti kun repäisee riemunsa aikuisten kulttuuristen kahvipöytäkeskustelujen vääntymisestä rytmikkääksi sanaleikiksi: "Diskotanssin dissonanssin distanssi stimuloi", "Aristoteleen runousopin eeppinen knoppi poppi - - - Hybriksen habat rabatissa." (S. 29, 121.)
Ykkösjätkissä ekaluokkalainen Anton ei tunne itseään mitenkään ykköseksi, koska äiti on petturi: tänään ei mennäkään uimahalliin, ei lueta satua eikä irroteta heiluvaa etuhammasta. Äiti ja Anton ovat saamassa vieraita - äidin ystävä Marke on tulossa kylään poikansa Kyöstin kanssa eikä Anton tunne kumpaakaan. Ja millainen Kyösti ovesta astuukaan? Miestenpukuun ja mustiin kiiltonahkakenkiin pukeutunut ja tukkansa vahannut 9-vuotias pikkuagentti (kuvassa muuten melkein mauripekkarislookalike). Nopeasti pojat kuitenkin ystävystyvät, ja ensimmäistä tapaamista seuraa vierailu Kyöstille ja yökyläily Antonin luona. Kolmasluokkalaisen etuoikeudella Kyösti keksii leikit ja tietää kaiken, mutta Anton heittäytyy innoissaan mukaan muuttoleikkiin ja parvekkeella käytävään ilmataisteluun. Ilmataistelun suurin uhri on naapurin Hildur-mummon parveke. Sovittelukahveilla Anton ja Kyösti saavat kuulla Hildurin muistoja ihan oikeasta sodasta.
Poikien leikkejä Kivekäs kuvaa värikkäästi ja eläytyen. Mielikuvitus vie leikkejä hurjiin mutta hassuihin suuntiin. Rivien väleistä voi päätellä poikien luonteista paljon, ehkä isona poikana oleminen ei Kyöstillekään ole niin helppoa, ei ainakaan salaa katsotun muumioelokuvan jälkeen. Antonilla on ehkä hieman helpompaa, isoveljen roolia hän on sentään päässyt opettelemaan isänsä uuden perheen luona. Ja tuntuupa yöllisen muumiojahdin seurauksena olevan hitunen tervetullutta romantiikkaakin, kun aamuöisen seikkailun jälkeen keittiössä Antonin kulttuurintutkija-äiti ja poikien vesipyssyjen uhriksi joutunut runoilija-lehdenjakaja käyvät keskustelua, johon yllä mainitut "hybriksen habat" ja Runousopin "knoppi popit" liittyvät.
Ulf Starkin Ihmepoika (Schildts 2006; Mirakelpojken; suomennos Tarja Teva) on lastenkirjasuosikkejani. Tarina eksyvästä Uunosta on riemastuttava ja Markus Majaluoman kuvitus niin hersyvä kuin toivoa saattaa. Uuno minäkertojana vie tapahtumia vauhdikkaasti eteenpäin. Kirja jaksaa ilahduttaa jokaisella lukukerralla.
Isoveli kavereineen ei halua ottaa kuusivuotiasta Uunoa mukaansa pyöräkilpailua katsomaan eikä Uuno puolestaan halua lähteä kävelylle vanhempien kanssa. Poika saa jäädä kotiin yksin, kunhan lupaa ettei astu jalallaankaan kotipihan ulkopuolelle. Eikä Uuno astukaan, mutta vanhemmat eivät olleet puhuneet mitään pyöräilystä. Ja niin ihan kuin sattumalta pieni ruskea pyörä vie punaisen pyjaman ja ykkösen numerolapun avulla Ihmepojaksi muuttuneen Uunon ulos kotiportista seikkailuun, pyöräkilpailuun - ja eksyksiin. Mutta koska Uuno ei saa puhua vieraille, hän ei voi kertoa hänet löytävälle sedälle nimeään eikä puhelinnumeroaan eikä syödä sedän vaimon tarjoamia pullia, koska ventovierailta ei saa ottaa mitään syötävää. Lopulta puhumattoman, nyökkäilevän (sitä ei ole kielletty) ja päätään puistelevan pojan pyörästä löytyy osoitelappu, ja tarina päättyy onnellisesti ja Uunosta tulee kuin tuleekin pyörämestari. Uunosta kertoo myös Ruutipoika (2008).
Kommentit