On hoopoa tarkastella rinnan kahta teosta, joita ei yhdistä mikään muu kuin se, että molemmat lienevät tämän vuoden kotimaisten romaaniuutuuksien odotetuimpia. Mutta koska luin Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat (Like 2012) ja Riikka Pulkkisen Vieraan (Otava 2012) liki peräperää, niin käsitellään ne sitten yhdessä.


                    


Minulle romaaneja yhdistää niiden aikaansaama hämmentynyt lukukokemus. Taustoitukseksi voin mainita, etten ole lukenut Oksasen aiempia romaaneja ja Pulkkisen romaanista Totta pidin erittäin paljon. Oksasen kirjoitustyyliä verrattuna hänen aiempiin teoksiinsa en siis osaa arvioida ja Pulkkisen edellisen jättämä jälki on sen verran iso, että se väistämättä heijastui ennakko-odotuksiin. Kumpikin kirjailija kirjoittaa hyvin, ja näissä kahdessa Oksanen suorastaan erinomaisesti, mutta hämmentynyt mieli kummastakin teoksesta minulle jää.

Siinä missä Vieras on paikoin liki vimmaisesti kirjoitettu, suoraan tunteiden ytimiin ja ihon alle pyrkivä teos, on Kun kyyhkyset katosivat kerronnaltaan viileän etäännytetty. Kummankin romaanin päähenkilöt elävät poikkeustilanteissa. Pulkkisella päähenkilöitä on vain yksi ja nykyaukaan sijoittuvan tarinan aikatasojen välinä noin 15 vuotta, Oksasella keskeisiä henkilöitä on kolme ja ajanjaksona 1930-60-luvut. Kummankin teoksen tapahtumia sysää eteenpäin väkivallanteko, joka joka jättää jäljen päähenkilöihin.

Vieraan Maria-pappi pakenee Helsingistä New Yorkiin kohdattuaan häneen turvautuneeseen maahanmuuttajatyttöön kohdistuneen väkivallan. Yasminan kohtalo tuo pintaan Marian oman vierauden ja muistot teini-iän anoreksiasta ja uskonnollisesta kilvoittelusta Oulun seudulla. Nuoren papin usko horjuu eikä hän löydä omaa paikkaansa kirkon helmassa. New Yorkissa Maria heittäytyy aistiensa vietäväksi, seksuaalisuuden ja makujen sekä ennen kaikkea liikkeen ja rytmin, tanssin, kieputuksiin. Hän haluaa jälleen niin kuin ennenkin lunastaa jotain teoillaan, mutta kenet, keitä tai mitä? Oksasen päähenkilöitä ovat metsäveljiin kuulunut Roland, saksalaisen upseerin rakastettu Juudit sekä Juuditin aviomies Edgar Parts, joka on valmis muuttamaan nimeä, identiteettiä ja näkökantojaan kunkin vallitsevan poliittisen linjan mukaan vaihdellen milloin metsäveljeksi, milloin saksalaisten, milloin neuvostoliittolaisen puoluekoneiston luottohenkilöksi. Edgar on valmis uhraamaan kenet tahansa oman etunsa vuoksi.

Oksanen kirjoittaa korostetun etäisesti eikä siksi päästä lukijaa kovin lähelle henkilöitään. Hän liukuu tilanteesta ja hetkestä toiseen sulavasti, mutta myös niin että kerronnalliset aukot välillä häiritsevät. Rakenne on tarkoinharkitun tuntuinen ja kokonaisuuden osat loksahtelevat lopussa kyllä paikoilleen, mutta henkilöt jäävät viileän etäisiksi, ja se vaikuttaa myös lukukokemukssen. Taidokasta, kyllä, kiinnostavaa, kyllä, mutta jokin viimeisin silaus tuntuu puuttuvan.

Pulkkinenkaan ei päästä lukijaansa helpolla. Hän tuo kyllä Marian kärsimykset ja pohdinnat selvästi esiin, tuntuu päästävän lukijan Marian mielen pohjukoihin, mutta silti jotain aavistuksen ylenpalttista teoksen vyörytyksessä on. Teemat ovat kiinnostavia ja isoja: identiteetti, muukalaisuus, rakkaus, hyväksyminen, sairaus ja suru, mutta mieleen tulee sama kuin Oksasen kohdalla: taidokasta, kyllä, kiinnostavaa, kyllä, mutta jokin viimeisin silaus tuntuu puuttuvan. 

Ehkä molempia teoksia olisi pitänyt hioa ja silata, täsmentää vielä kerran? En tiedä.